Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
SivuinfoSivuston säännötKuukauden kirjoittajaYlläpitäjästäBlogi

Runko

Sivujen selkärankanahan siis on kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä osio. Mutta mikä tämä osio on?

Tänne saa halutessaan kirjoittaa omia tarinoita, joista minä sitten parhaani mukaan yritän antaa kehuja, palauetta ja kritiikkiä jokaisesta tarinasta jokaiselle, joka tarinoita on kirjoittanut tänne. Tarkoituksena sitten on, että pystyisitte kehittymään kirjoittajina saamalla jotain irti palautteestani. (En toki mikään opettaja ole, mutta osaan oikeinkirjoitusasiat yms. hyvin ja omasta äidinkielellisestä osaamisestani kertoo se, että todistuksessani äidinkieli on ollut lähestulkoon aina 10.) Sinun ei tarvitse liittyä millään tavalla tänne voidaksesi kirjoittaa, mutta nettinimi sinulla täytyy olla.

Ennen kuin pääsette kirjoittamaan, kerron hieman ohjeita, jotta mikään ei varmasti ole epäselvää. Jos tarvitset apua kieliopillisissa asioissa esim. vuorosanojen kirjoittamisessa, käänny kirjoituslehtisen puoleen.

Ohjeet

1. Nimi kohtaan kirjoita nettinimesi, älä tarinasi nimeä.

2. Heti tarinan alkuun kirjota sen nimi. Jos aiot kirjoittaa tarinoita luvuittain (ei ole pakollista), laita tarinan nimen jälkeen yhden rivinvaihdon päähän sen luku. Sitten kaksi rivinvaihtoa ja kirjoitat tarinasi. Esimerkki:

Soutuvene
Luku 1

Kävelin rantaa kohden ja jäin katselemaan vettä. Jokaisen aallon osuessa hiekkaan kuului loiskahdus pienen tuhauksen saattelemana...

3. Mikäli tarinasi on raaka tai olet epävarma onko se sopiva kaikenikäisille, ilmoita ennen tarinan alkua selkeästi varoitukset/ikäsuositukset.

4. Suosittelen kirjoittamaan tarinan ensin vaikka wordiin niin se ei vahingossakaan katoa netin syövereihin. Lisäksi olisi suotavaa jos läpilukisit tarinan ennen julkaisua, jotta mahdollisilta sanavirheiltä vältytään.

5. Jos olet kirjoittanut yhden tarinan, olen kertonut mahdollisista virheistä yms., et saa kirjoittaa samaa tarinaa uudelleen korjattuna versiona. Kirjoita kokonaan uusi tarina antamiani ohjeita hyödyntäen - näin opit soveltamaan äidinkielen taitoja

Kirjoittamisen iloa! :)

Parhaat palat

Haasteet

Runko  

Nimi

Kotisivut

Sähköposti

Kommentit
Roskapostisuojaus: Paljonko on kolme plus yhdeksän?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)
Yksityinen  

Nimi: Silverglow

29.10.2017 16:46
Smaragdi
Prologi:


Ruby räväytti silmänsä auki, ja tarkasteli valoisaa huonetta silmät sirrillä. Rubyn vuoteen jalkopäässä seisoi nuori mies, joka katseli Rubyä tummansinisillä silmillään. Rubyn silmien avautumisen nähdessään nuori mies hymähti. "Valmis on!" hän huusi ja kääntyi katsomaan toista huoneessa hääräävää silmälasipäistä miestä.
Mies, jolla oli yllään lääkärin asu, kääntyi katsomaan Rubyn jalkopäässä seisovaa nuorta miestä. "Selvä", hän hymähti ja otti pienen pullon käteensä.
Pullossa oli läpinäkyvää nestettä, jonka takana silmälasipäinen mies harppoi kohti vuodetta. Vuoteelle päästyään hän kaatoi pullon sisällön Rubyn suuhun, ja jäi odottamaan.
Pienen onnellisen hetken Ruby ehti kuvitella, ettei mitään tapahtuisi. Kului kymmenen sekuntia, ja sen jälkeen kauhea kipu lamaannutti Rubyn. Ruby sätki, kouristeli ja huusi tuskissaan, mutta miehet eivät välittäneet. Noin tunnin kuluttua kipu hälveni, ja miehet olivat lähteneet. Siksi Ruby ei saisi koskaan ehkä tietää, miksi miehet tekivät niin?
Sen jälkeen Ruby päätti, ettei enää ikinä katsoisi poikia tai miehiä! Miten väärässä ihminen voikaan olla....

Vastaus:

(Tarinan kirjoitti siis Posityyhtynen/Silverglow)
Huuu, johan oli jännittävä prologi! Palan halusta tietää mitä juomaa miehet antoivat Rubylle, ja miten se vaikuttaa häneen.
Mielestäni luku eteni kuitenkin hiukan liian nopeasti, enkä ehtinyt kunnolla päästä juttuun mukaan. Esimerkiksi juoman juotuaan Rubyn kivut alkoivat, ja heti sen jälkeen kerrottiin jo tapahtumista tunnin kuluttua. Olisin kaivannut siihen hieman lisää kuvailua, sillä siitä tuli melko hätäinen fiilis. Mutta kaikenkaikkiaan pidin tästä prologista todella paljon, sillä se saa ajatuksia ja mahdollisia tulevia juonenkäännöksiä mieleen.

Lisää jatkoa toivova,
Nagini
>>5.10.2017<<

Nimi: Untuva

15.08.2017 17:03
Vinkkinä nuorille ~

"Kuten olen aina sanonut kannattaa panostaa kouluun todella. Jos et osaa matematiikkaa niin harjoittele, sano kaverille, että auttaa, kerro opettajalle ja ennen kaikkea keskity tunnilla.
Te nuoret, ette sitten ymmärrä mitään mitä minä teille sanon. Kun sanoin, että tehkää sanomastani muistiinpanoja, jotta muistaisitte ne koko sen ajan minkä koulussa olette, ette niitä tehneet. Kukaan ei teistä enää muista niitä sanoja, jotka ensimmäisellä kerralla teille sanoin.
Kun sanoin, että käyttäkää aikaa läksyjenne tekoon, te sutaisitte ne vartissa. Oliko se hyvä idea? Ei ollut.
Nyt numeronne ovat laskussa ja syytätte siitä minua. Olen yrittänyt auttaa teitä, mutta te ette ole ottaneet apuani vastaan. Ennen minua kuunneltiin, mutta nyt... kukaan ei enää kuuntele minua. Puheeni menevät kuuroille korville ja olen nyt lopettamassa työtäni. Minua ei selvästikään enää tarvita täällä, joten siksi lähden. Opettajasta ei ole hyötyä jos häntä ei kuunnella."

"Kyllä me olemme sinua kuunnelleet", kiharapäinen tyttö sanoo ja monet muut luokkalaiset nyökyttelevät päätään.

"Mitä sitten sanoin teille eilen?" naisopettaja kysyy.

"Anteeksi. Lupaamme kuunnella sinua tulevaisuudessa, eikö niin!" lyhyehkö poika huudahtaa. Opettaja pudistelee päätään ja pyyhkii kostuneita silmiään. Hän haluaisi suostua, muttei enää voi. Hän on tehnyt jo päätöksensä.

"Hyvästi", luokkaan jää kaikumaan yli viisikymppisen naisen ääni. Naisen lähdettyä luokassa alkaa sekamelska. Jokainen olisi halunnut naisen pysyvän vielä koululla eläkeikään asti, mutta nyt hän on poissa. Punahiuksinen tyttö kiipeää pulpetilleen seisomaan ja vaientaa oppilaat napakalla huudolla.

"Olkaa ihmisiksi! Hän on varmasti harkinnut lähtöä jo pitkään, luulisin. Meidän on kunnioitettava hänen päätöstään. Enää on vain pari päivää koulua, joten saamme selvitä ne päivät ilman häntä ja piste", pulpetilla seisova tyttö sanoo ja laskeutuu alas.

"Toivon mukaan toiset nuoret haluavat tulevaisuudeltaan enemmän kuin me", kiharapäinen tyttö mutisee ja katuu, ettei kuunnellut naisen sanoja.

Vastaus:

Hrrr, jollain tasolla todella koskettava ja shokeeraava teksti mikä laittoi ajattelemaan. Pidin tunnelmasta ja kirjoitustyylistä. Preesens oli hyvä valinta tähän tarinanpätkään! :) Virheistä sen verran, että löysin vain muutamia pilkkuvirheitä enkä mitään muuta. Hienoa! :D

Sanatomaksi jäänyt,
Nagini
>>8.9.2017<<

Nimi: Kuura

28.07.2017 15:56
Luku 1 || Uutinen

Askel askeleelta lähestyin ruokailuhuonetta, puista ruokapöytäämme ja samalla myös vanhempiani. Askel askeleelta lähestyin odottavia katseita. Jokaisen askeleen myötä keksin uuden tarkoituksen perheen kokoontumiselle. Ja jokaisen askeleen myötä pelko uutta tilannetta kohtaan kasvoi hiukan, pikkiriikkisen.

Kävelin ruokapöydän luokse, siirsin hiukan raskasta puista tuolia ja istahdin sille. Nappasin pöydältä suklaakeksin ja aloin nakerrella sitä hiljaa paikallani. Katseeni kiersi ympäri ruokapöydän ääressä istuvia ihmisiä, vanhempiani. Yritin epätoivoisesti lukea heidän ilmeitään ja saada selville miksi he olivat pyytäneet minut juuri tänä lauantai-iltana juuri tähän kellonaikaan juuri tämän pöydän ääreen.

Tarkkaileva katseeni pysähtyi pian äitini pyöreisiin hymyileviin kasvoihin. Katselin häntä hiukan epäröiden. Pelkäsin mitä hänellä oli sanottavana, pelkäsin sitä, miksi hän oli kutsunut perinteisen perhekokouksemme koolle. Oliko koulumenestyksessäni parantamisen varaa? Oliko opettaja soittanut ja käskenyt jututtaa minua? Ei kai… Ei kai opettaja vain ollut kertonut siitä, mitä tapahtui perjantaina?

No mutta ei, ei äidin ilme olisi noin iloinen jos luvassa olisi jotain valitettavaa. Mutta entä jos opettaja silti olisi soittanut? Tai jos Allan olisi kertonut äidille, että olin kohdellut serkkuja kaltoin? Enhän minä nyt tahallani ole mitään tehnyt! Ei se minun vikani ollut, että Lillian oli viikonloppuna keksinyt karata takapihalle ja piiloutua terassin alle! Kyllähän äidin se pitäisi ymmärtää!

Isän ilme sen sijaan oli tyyni, kuten aina. Hän rapsutti sormillaan lyhyttä parrantynkäänsä ja näytti vaipuneen ajatuksiinsa. Miettiköhän hän jotakin viime viikon sairastapausta? Tai tuumiko hän, miten saisi minut käyttäytymään kunnolla? Ei, ei isä nyt sellaista ajattelisi. Vai ajattelisiko?

Olin ehtinyt keksiä satoja ja taas satoja arvauksia siitä, mitä vanhempani milloinkin miettivät, kun äiti kosketti minua hellästi olkapäälle. Minun olisi siis oltava nyt hyvin hiljaa. Selväpä se. Hiljaa oleminen olikin yksi vahvuuksistani.
“Elsie”, äiti aloitti. Isä räpäytteli silmiään ja palasi omasta ajatusmaailmastaan takaisin tälle planeetalle. Hän keskittyi tuijottamaan vuoroin minua, vuoroin äitiä.
“Me olemme isäsi kanssa päätyneet siihen vaihtoehtoon, että -” äiti jatkoi, mutta keskeytin hänen puheensa.
“Te eroatte!” huudahdin silmät suurina pelästyksestä. Tätä en tosiaankaan ollut odottanut! Miten kestäisin tämän?

Äiti hymyili ja naurahti hiukan.
“Ei, ei kultapieni. Emme ole eroamassa. Kuuntele nyt rakas.”
Huokaisin helpotuksesta ja kohdistin suklaanruskeiden silmieni katseen suoraan äidin sinisiin silmiin. Katselin samalla ihaillen hänen vaaleita lainehtivia hiuksiaan, jotka olivat kiinni pään ympäri kiertävällä letillä. Päällä äidillä oli sininen trikoopaita ja jalassa mustat farkut, vaikka kello olikin jo yhdeksän. Hänen kasvonsa olivat edelleen huolellisesti meikatut, kuten aina. Olin aina ihaillut äitini ulkonäköä, jotenkin hän näytti mielestäni niin kauniilta. Varsinkin, kun hän hymyili tai nauroi. Ja hän hymyili tai nauroi usein.
“Elsie, olemme päättäneet, että lähetämme sinut Aislingiin!” Puheen lopussa äidin jo ennestään hymyilevät huulet olivat nousseet iloiseen virneeseen. Isä sen sijaan naputteli hiljaa sormillaan pöytään morsettaen kenties huomaamattaan sanaa ‘Aisling’. Sekä hän että äiti tuijottivat minua kuin olisi itsestäänselvyys, että tietäisin mikä kyseinen Aisling on. Päähäni kohosi erilaisia mahdollisuuksia. Jokin uusi valtio, josta en tiennyt? Jonkun pikkuserkun talon nimi? Uusi kaupunki johon minut lähetettäisiin asumaan yksin? Tai… En halunnut lausua nimeä ääneen edes ajatuksissani. Entä jos, entä jos se olisi nuorisovankila?

Äitini tarkasteli kasvojani ja yritti selvästi lukea ilmeestäni, mitä mieltä olin kyseisestä Aislingista. Kului melkein minuutti, ennen kuin hän tajusi selittää minulle enemmän.
“Els, Aisling on sisäoppilaitos. Ja vieläpä teinitähdille suunnattu!”
Sisäoppilaitos? Tavasin sanoja mielessäni hetken aikaa. S-i-s-ä-o-p-p-i-l-a-i-t-o-s Millainen paikka oikein on sisäoppilaitos? Muistin kyllä lukeneeni kirjoja lapsista jotka laitettiin sisäoppilaitoksiin. Olisiko sisäoppilaitos Aisling sellainen kuin Harry Pottereissa, sellainen iso linna jossa nukutaan pienissä huoneissa yhdessä kaikkien muiden kanssa?

Äiti näytti huomanneen pelkoni Aislingia kohtaan ja alkoi puhua pälpättää uudesta koulusta.
“Aisling on sellainen sisäoppilaitos Irlannissa, lähellä Limerickin kaupunkia.”
Hetkinen… Irlannissa? Ei siis Lontoossa? Ei edes Englannissa? Huiman kaukana kotoa! Voi ei, voi ei… Paniikki kasvoi. Ilman vanhempia vieraiden armolla. Kylmä väre kulki pitkin selkäpiitäni.
“Irlannissa?” lausuin ajatukseni ääneen äidin tiirailtua minua epäilevästi jo useita sekunteja.
“Irlannissa, Irlannissa. Eikö olekin hauskaa, että pääset vähän vaihtamaan maisemia joksikin aikaa?” Äiti lausui sanat iloisesti. Halusiko hän siis todella minut pois luotaan? Eikö hän pitänytkään minusta, ainoasta lapsestaan?

Isä oli selvästikin huomannut panikoimiseni. Hän nousi tuoliltaan ja siirtyi istumaan aivan minun viereeni. Hän asetti kätensä ympärilleni. Pehmeiden käsivarsien puristus sai pelkoni laantumaan hieman.
“Tietenkin rakastamme sinua, Els. Halusimme vain äitisi kanssa että oppisit tuntemaan muitakin maita kuin Iso-Britanniaa ja että voisit opiskella juuri sitä mitä haluat”, isä sanoi hitaasti. Asia alkoi hiukan selkeytyä päässäni, vaikkei pelkoni uutta koulua ja uusia ihmisiä kohtaan haihtunut lainkaan. Aisling, Aisling, Aisling… Kouluni on Aisling.
Koetin tottua lauseeseen.

Huomasin vasta nyt äidin siirtyneen istumaan viereeni. Hän oli laskenut lämpimän kätensä reidelleni. Hänen ilmeensä oli edelleen innostunut, miltei riemastunut tämän uuden koulun ansiosta. Vaikka pelkäsin ja osittain jopa vihasin ajatusta uudesta koulusta, sisäoppilaitos Aislingista, pystyin samaistumaan äidin iloon. Totta kai hän oli iloinen saatuaan tyttärensä johonkin hienoon kouluun.
“Elsie, Aislingissa voit opiskella melkein mitä vain! On kuvaamataidetta, kaikenlaista liikuntaa, valokuvausta, musiikkia, mallikoulua tai vaikkapa maskeerausta! Voit tietenkin itse valita mvalinnaiset aineesi, kunhan vain näytämme sinulle ensin listan jossa kaikki oppiaineet näkyvät”, äiti huomautti yrittäin tuloksetta pitää äänensä tasaisena ja hiljaisena. Valinnaiset aineet kuulostivat kyllä mukavilta, eikä ajatus koko koulustakaan enää vaikuttanut niin pelottavalta tai masentavalta. Kunhan siellä ei vain asuttaisi yhdessä huonekavereiden kanssa. Jo pelkkä ajatus öistä jonkun tuntemattoman tytön kanssa ahdisti.

“Aisling on eräänlainen linna, erittäin hieno linna itse asiassa, ja sen rehtori on ystävälliseltä vaikuttava nuori Nicky. Koululla asutaan pieneissä huoneissa yksin, ja huoneet saa sisustaa itse! Eikö olekin mahtavaa? Ja minun opiskelukaverini Hannahin tytär on kuulemma tulossa kouluun myös! Sinusta ja Noellasta voisi hyvin tulla ystäviä! Noella on kaiketi sinun ikäisesi, sellainen iloinen ja pirteä tyttö”, äiti sanoi iloisena.
Hänen sanansa huoneista ja ystävällisestä rehtorista saivat minut tekemään päätökseni. Kyllä, kyllä minä voisin mennä Aislingiin, jos vanhempani niin toivoivat.
Niinpä vastasin siis vain pienellä äänellä: “Kerropa vielä vähän lisää siitä Aislingista.”


{Alkuperäinen julkaisupaikka: Aisling (nickynnurkkaus.suntuubi.com)

//Lähetin tarinan kahdesti, koska tuo julkaisupaikka hyppäsi keskelle tarinaa. Ensimmäisen viestin voi siis poistaa//

Vastaus:

Tämäpä oli mielenkiintoinen alku. Elsie vaikutti omaperäiseltä hahmolta ja Elsien ajatukset päästivät lukijan hänen 'sisälleen'. Olit kirjoittanut kauniisti tytön hätäisiä ajatuksia ja ensijärkytyksestä Elsien saatua kuulla Aislingista. Haluaisin päästä lukemaan lisää Aislingista ja Elsien muutosta sinne!
Vaikka kuinka yritin etsiä, ei virheitä osunut silmiini. Vain yksinäinen m-kirjain oli harhautunut keskelle tekstiä XD. Hienoa!

Virheitä turhaan etsivä
Nagini
>>2.8.2017<<
(Poistin edellisen tarinan)

Nimi: Untuva

24.07.2017 10:39
Susan Wanes Wiltton
2. Luku

Katsoin silmät kauhusta pyöreinä pyödän alle. Sieltä hyppäsi mustavalkoinen pieni kissanpentu, joka oli aivan uskomattoman ihanan näköinen. Huokaisin helpotuksesta ja loin rouva Edvarssoniin kysyvän katseen.
Ensin olin ollut helpottunut siitä, että se olikin ollut vain kissa, mutta nyt pelkäsin naisen vihastuvan kun olin rikkonut hänen kauniin kahvikuppinsa, joka oli haalean vaaleanpunainen. Rouva Edvarsson ei kyllä ollut kamalan nopeasti vihastuvaa tyyppiä, joka ärisisi lapsille. Tai ainakaan sen perusteella mitä olen hänen kukkiansa käynyt kastelemassa viisi vuotta. Ensin sain palkkana pullaa ja vähitellen se muuttui rahaksi. Rouva Edvarsson pelkää, että hänen selkänsä tulisi jälleen kipeäksi jos hänen pitäisi istutuksen lisäksi myöskin kastella monet kukkansa. Ja kastelua varten olin olemassa minä!
Nyt kupin palaset olivat vieressäni lattialla ja kissapentu loikki vatsani päällä. Sillä taisi olla hauskaa leikkiä varpaideni kanssa, mutta minulla totisesti ei ollut! Rouva Edvarsson pörrötti lyhyistä, tummaa tukkaansa. Nainen nousi ylös tuoliltaan ja asteli minun luokseni pöydän toiselle puolelle silmissään huolestuneisuutta.
"Kävikö kuinka pahasti?" nainen sanoi ja katsoi minua vihreillä silmillään lempeästi hymyillen.
"Ei tässä mitään. Sinun kuppisi meni rikki ja se oli niin tavattoman kaunis!" sanoin allapäin. Rouva Edvarsson purskahti nauruun ja hän auttoi minut ylös lattialta makaamasta. Seison suorassa ja olinkin rouvaa hieman pidempi. Minua jännitti mitä hän sanoisi seuraavaksi minulle, jos saisin vaikka jonkun rangaistuksen.
"Hei, se oli vain yksi kuppi monista. Ollaan nyt onnellisia, ettei sinulle käynyt mitään. Sitä paitsi tuon kissan retaleen syytähän se oli", rouva sanoi hymyillen huvittuneesti.
"Minä voin kyllä korvata tuon kupin rahalla, tulen sen huomenna maksamaan ennen tallille menoa", sanoin piristyneempänä kun keksin oivan tavan korvata kuppi.
"Äläs nyt! Sinä pidät kyllä rahasi ihan itselläsi, että saat sen tamman ostettua!" rouva Edvarsson sanoi kovaan ääneen. Nyökkäsin olevani samaa mieltä. Minulla olisi aikaa kerätä rahaa Williin vain tämä vuosi ja jos en saisi ostettua sitä tämän vuoden puolella se menee jollekin muulle onnelliselle heppahöperölle. Will oli minun - tavallaan se ei kyllä vielä ollut minun. Olin sopinut Willin omistajan kanssa, että saisin 'varattua' Willin vuodeksi, jotta sillä aikaa sitä ei voinut kukaan muu ostaa. Olin kerännyt rahaa tekemällä kotitöitä kotonani ja mummollani, kastelemalla rouva Edvardsonin kukkia ja nyt menisin myöskin tallille kesätöihin. En saanut ottaa ratsastustunteja, sillä niihin olisi kulunut liikaa rahaa. Olin kuitenkin onnellinen kun sain ratsastaa Willillä ihan yksin. Minun piti mennä vain maastossa, sillä kentän tai maneesin vuokraus olisi maksanut minulle liikaa.
"Kello on vasta puoli yhdeksän, juotaisiinko uudet kupposet kahvia?" rouva Edvarsson sanoi.
"Kiitos rouva Edvarsson! Joudun kuitenkin sanomaan, että minun ei tarvitse juoda enää mitään. En halua, että noin sattuu toisen kerran!" tirskuin pyöreähkölle naiselle.
"Melkoinen vetikka se sinäkin olet! Isäsi oli pienenä ihan saman lainen", rouva Edvarsson sanoi ja otti kaapista uuden sinisen kahvikupin, joka oli vielä hienompi kuin edellinen kuppi. Nyökkäsin huvittuneena vanhan naisen sanoille.
"Tässä", nainen sanoi ja asetti pöydälle uuden kahvikupin. Kiitin häntä ja istuuduin tuolille. Rouva Edvarsson laittoi pienelle pöydälle korin, joka oli täynnä pullia. Ilmassa leijui ihana tuoksu.
"Ota vain", nainen sanoi ja hymyili minulle lempeää hymyään. Ojensin käteni kohti päälimmäistä pullaa ja tartuin siihen. Haukkasin palasen pehmeästä, makeasta ja maukkaasta pullasta, jonka päällä olivat valkeat raesokerit ja ne toivat pullaan lisää makeutta. Pulla oli ihan älyttömän hyvää!
"Rouva Edvarsson, tämä pulla on erittäin hyvää!" sanoin ja haukkasin toisen ison palasen pullasta.
"Noh, äläs nyt. Ihan tavallisia pulliahan ne ovat. Tulisitko joskus leipomaan niitä kanssani?" rouva Edvarsson kysyi ja katsoi minua vihreillä silmillään kysyvästi.
"Sovittu! Soitan sinulle sitten kun ehdin tulla!" sanoin hihkaisten, sillä olin kovin innoissani leipomisesta.

Kello tikitti nopeaa vauhtia eteenpäin. Se tuli pian jo varttia vaille kaksitoista kun katsoin rouva Edvarssonin kanssa televisiota. Nousin ylös pehmoiselta sohvalta ja katsoin hymyillen rouvaa.
"Kiitos kaikesta. Minun täytynee mennä, jotta olen ajoissa paikalla", sanoin vanhalle naiselle, joka nyökkäsi minulle ymmärtäväisesti.
"Selvä, tule huomenna uudestaan!" rouva huusi perääni kun kiirehdin olohuoneesta kohti keittiötä. Ennen keittiötä käännyin kuitenkin eteisen suuntaan ja laitoin lenkkarini jalkaan. Vilkaisin vielä taakseni kunnes avasin kitisevän oven. Auringonvalo osui silmiini ja jouduin hieman räpyttelemaan niitä. Kun katsoin rouva Edvarssonin ovelta avautuvaa näkymää en voinut kuin ihailla. Kaukana näkyivät haaleina puut, niitä ennen oli kaunista peltoa, joka oli tosin vielä vihreää. Sitten tuli hiekkatie, joka oli melko kapea. Hiekkatien jälkeen herra Edvarssonin tekemä valkea aita, jota ympäröivät erilaiset kasvit. Aidassa oli portti, joka tosin oli aina auki. Edvarssonien etupihalla kasvoi hyvin vihreä nurmikko ja nurmikon halkaisi kivilaatat. Kivilaatat johtivat portilta asti talon pienille portaille. Astelin ulos raittiiseen ilmaan ja laitoin oven kiinni perässäni. Astelin portaat alas kivilaatoille ja vilkaisin vielä talon taakse, jossa rouva Edvarssonin hyvin kasvattama puutarha näkyi. Kävelin kivilaattoja pitkin pois Edvarssonien talon pihalta ja läjdin kävelemään reippaasti tallia kohti. Aurinko lämmitti ihanasti selkääni ja olin tyytyväinen kun otin vaaleansinisen paidan enkä sitä mustaa paitaa, jota olin ensin ottamassa. Onneksi äiti oli tullut auttamaan paidan valinnassa.
Pian olin risteyksessä. Käännyin katsomaan punaista rakennusta, jossa hevoset asustivat. Kuitenkin moni hevosista oli laitumilla tien toisella puolen. Kävelin hiekkaista pihatietä pitkin kohti taukotilaa ja toimistoa. Taukotila ja toimisto olivat erillinen punainen, pieni rakennus. Astelin taukotilaan missä Rebekka istui mustalla sohvalla leveästi ja luki hevoskirjaa. Rebeka oli yksi viidestä naapurikaupungin tytöstä. Minä pidin puhua heidän kanssaan, sillä pystyin puhumaan heille niin kuten halusin. Vanhempien ihmisten seurassa äidin mukaan piti käyttäytyä kohteliaasti puhuen.
"Moi Rebe!" huikkasin ja hyppäsin sohvalle ensin riisuttuani kengät kaappiini. Taukotila oli melko pieni. Siellä oli musta sohva, johon mahtui istumaan kaksi kerrallaan. Sohvan edessä oli puinen pöytä, joka oli täynnä erilaisia hevoslehtia ja -kirjoja. Pyödän ympärillä oli puisia tuoleja ja huoneen nurkassa oli keinutuoli. Pienistä ikkunoista, joita korvistivat pitsiverhot siivilöityi valoa hämärään huoneeseen. Huoneessa oli yhdeksän pientä lokerikkoa, joita kutsuimme vain kaapeiksi. Sinne sai jättää kengät ja kypärän jos halusi. Kaappien vieressä oli valkea ovi, jonka keskellä oli kyltti. Kyltissä luki 'Tinan toimisto, älä häiritse ellei asia ole tärkeä'.
"Moi Susan! En huomannutkaan, että tulit siihen. Mulla oli todella tylsää, joten ajattelin alkaa lukemaan tätä kirjaa", Rebeka, lempinimeltään Rebe sanoi.
"Haen tänään kesätöitä", hihkuin Rebelle, joka taisi olla paras ystäväni. Meillä ainakin synkkasi todella hyvin.
"Mitä aiot hakea?" Rebe kysyi ja laski kirjan neliskulmaiselle pöydälle.
"Haen täältä töitä. Sä kyllä tiedät kuinka tärkeätä mulle on saada Will omakseni", sanoin haikeasti miettien jos en saisikaan Williä. Sysäsin ajatuksen kuitenkin pian taka-alalle.
"Uu, kiva!" Rebe huudahti ja aloimme molemmat nauramaan. Minusta oli ihanaa puhua ikäisilleni.
"Noh, pidä peukkuja pystyssä!" huudahdin ja kävelin kohti valkeaa ovea. Koputin oveen pari kertaa, laitoin käteni ovenkahvaan ja aukaisin oven. Astuin sisälle toimistoon ja suljin oven perässäni.
"Tina, oletko täällä?" lausuin kysymyksen ja jäin odottelemaan vastausta.

Vastaus:

Jes, lisää Susania! Haluaisin jo kiihkeästi saada tietää lisää kaikista Susanin elämässä tapahtuvista asioista...
Kuten edellinenkin luku, tässäkään luvussa ei tapahtunut äkillisiä hyppyjä paikasta toiseen ja tarina eteni sulavasti - sitä oli helppo seurata ja pysyin hyvin kärryillä tapahtumista. Nyt kun sain tietää, että Susan on kerännyt (ja kerää edelleen) rahaa Willin ostoon, sitä alkaa jännityksellä odottamaan saako Susan kerättyä tarpeeksi rahaa hevosen ostoon vai ehtiikö joku muu ostaa Willin juuri hänen nenänsä edestä. cx Lisää henkilöitä astui myös mukaan kuvioihin, Rebekka vaikutti mukavalta tyypiltä. Toivottavasti muutkin tallilla kävijät osuvat Susanin kohdalle joskus ja saan tietää heistäkin!
Nyt olit myös tehnyt kappalejaot, ja ne vaikuttivat tarinaan todella paljon. Tarinaa oli helpompi lukea ja siinä pysyi paremmin mukana. Pisteet siitä!
Mukaan mahtui kaikkien ihanuuksien ohella myös muutamia virhekohtia. Tuttuun tapaan listaan ne tähän alle.

- Kuten edellisessä tarinassasi, tässäkin oli virke, jonka viimein sivulause tuntui hieman ylimääräiseltä. Sen olisi voinut muuttaa omaksi lauseekseen tai tunkea toisiksi viimeisen sivulauseen väliin. -> "Ensin olin ollut helpottunut siitä, että se olikin ollut vain kissa, mutta nyt pelkäsin naisen vihastuvan kun olin rikkonut hänen kauniin kahvikuppinsa, joka oli haalean vaaleanpunainen."
- Kaksi yhdyssanavirhettä löytyi tarinastasi: kissanretale ja samanlainen.
- Kun kuvalit Edvarssonien ovelta avautuvaa maisemaa, olivat sivulauseet välillä vähän yksitoikkoisia. Ne alkoivat usein näin: "...joka oli tosin..." Sivulauseita olisi voinut aloittaa eri tavalla, tai jättää kokonaan pois kuten esimerkiksi tässä lauseessa: "Sitten tuli hiekkatie, joka oli melko kapea." -> "Sitten tuli melko kapea hiekkatie."
- Muutama pieni kirjainvirhe löytyi myös, mutta ne eivät haitanneet lukemista. :)

Tästä arvostelusta ei tullut yhtä pitkää romaania kuin edellisestä - voinkin taputtaa siitä itseäni olalle. Suurin syy tämän arvostelun kutistumiseen (verrattuna edellisen tarinasi arvosteluun) oli kuitenkin kehittymisesi kirjoittamisessa. Ilmeisesti luit palautteen huolella, sillä tässä oli huomattavasti vähemmän virheitä kuin ensimmäisessä luvussa! Hienoa, jatka ihmeessä näin! :D

Lisää Susania odotteleva,
Nagini
>>25.7.2017<<

Nimi: Kuura

24.07.2017 10:14
Kevät

Kevät, saavuit tänä vuonna myöhään. Kalenterin mukaan elettiin jo toukokuuta, kun huomasin sinun tulleen. Annan kuitenkin anteeksi myöhästymisesi, niin kaunis oli saapumisesi maailmaan. Talvi juoksi luikkien pakoon pois tieltäsi.

Tullessasi päälläsi oli vihreistä lehdistä punottu mekko, joka oli koristeltu elävillä ruusuilla ja säihkyvän timanttisilla auringonsäteillä. Siipesi olivat läpikuultavan vihreät ja ruskeat kiharasi suorastaan ihmeelliset - ne kukkivat. Hiuksissasi kasvoi pieniä leinikkejä, liljoja, orvokkeja, vuokkoja ja suloisia lumpeenkukkia ja niiden päälle oli ripoteltu kirkkaanvihreitä keväisiä kuusenhavuja. Hymyilevät kasvosi saivat vielä aivan lehdettömien puiden oksat taipumaan silkasta ihastuksesta maata kohti.

Aivan ensimmäisenä heilautit laihaa käsivarttasi ja vain silmänräpäyksessä kaikki valkea kylmää hohkaava lumi katosi näköpiiristä ja muuttui liplotteleviksi vesipisaroiksi. Muutos oli niin nopea, ettei kukaan ehtinyt olla katsomassa. Tiesin kuitenkin nähtyäni hyytävän lumen kadonneen, että sinä olit ollut asialla.

Seuraavana puhaltelit ruusunnuppuhuulillasi hiukan sinne ja hiukan tänne. Pian aurinko jo paljasti kasvonsa pilvien takaa ja ilma muuttui lämpimämmäksi. Hymyilit suloisesti tajuttuasi onnistuneesi ja vetäydyit sitten piiloon odottamaan seuraavaa hiljaista hetkeä.

Kului monta päivää, enkä nähnyt sinusta vilaustakaan. Muut ihmiset alkoivat jo huolestua; muutama lumikuuro oli nimittäin yllättänyt heidät. Arvasin kuitenkin sinun odottavan hetken. Nauruhermojasi varmasti kutkutti nähdä ihmisten turhautuvan sään oikuttelun takia.

Kun vihdoin päätit jatkaa töitäsi, oli toukokuu jo edennyt pitkälle. Hiivit hiirenhiljaa pois piilopaikastasi ja kohotit hiukan käsiäsi. Tämä muutos oli paljon näkyvämpi kuin edelliset; maasta kohoavat suurenmoisen kauniit kukkaset olivat suorastaan uskomattomia! Ja puut! Niiden vaaleanvihreät pikkuruiset lehdet saivat kenen tahansa suupielet venymään hiljaiseen onnelliseen hymyyn.

Seuraavaksi kutsuit pienet linnut lauleskelemaan nyt jo niin kauniiden puiden oksille. Myös muut eläimet seurasivat kutsuasi ja siirtyivät kotipesistään metsiin ja niityille tallustelemaan ja iloitsemaan kevään saapumisesta. Kaikkialla kuuluvat kevään äänet - lintujen laulu, veden liplatus, hennon tuulen humina, puiden oksien havina, eläinten äännähtelyt - lumosivat jokaisen kuuntelemaan jääneen ohikulkijan. Sinun ilmeesi ei silloin värähtänytkään, mutta näin kyllä, että nautit muiden ilosta.

Aivan viimeisenä taputit käsiäsi ja sillä tavalla pyysit kaikkia ihmisiä kerääntymään luoksesi. Ihmiset huomasivat upean muutoksen vasta nyt kunnolla ja he olivat aivan riemuissaan. Ahkerimmatkin työläiset unohtivat hetkeksi painavat taakkansa ja keskittyivät vain ja ainoastaan katselemaan ihmeellistä kevään loistoa. Lapset alkoivat tanssia ympärilläsi piirissä ja laulaa keväisiä lauluja. Pikkuhiljaa aikuisetkin ryhtyivät mukaan tanssiin, yksi kerrallaan, kaikki hiukan epäröiden. Kaiken aikaa sinä vain nauroit helisevää, kauas kaikuvaa nauruasi. Työsi oli nyt lopussa. Kevät oli saapunut!

Vastaus:

Rakastin tarinan tunnelmaa - siitä tosiaankin huokui kevät ja keväinen tunnelma! Pidin myös kevään puhuttelusta "sinuna", sillä se toi tarinaan hieman kirjemäisyyttä (joka sopi siihen ihanasti). Vaikka teksti oli lähestulkoon virheetöntä, oli muutama kohta joista haluan mainita.

- Kirjoitit tarinan alkupuoliskolla miten 'kevät' heilautti laihaa käsivarttaan, ja minulle tuli ensimmäisenä mieleen käsivarsi, joka on vain luuta ja nahkaa. :'D Itselle sana "laiha" tuo usein mieleen jonkun ruumiinosan/koko kehon, joka on vain hädin tuskin luuta ja nahkaa. Olisin itse käyttänyt ennemmin sanaa hoikka tai jotain muuta synonyymiä. Mutta toisaalta se on vain minun näkemykseni, voi olla ettei kenellekään muulle tule mieleen sanasta "laiha" niitä asioita, jotka minun mieleeni pomppaa ensimmäisenä (tiedän, kuulosti oudolta XD).
- Samaisessa lauseessa pisti silmään myös miten lumi muuttui liplotteleviksi vesipisaroiksi. En tiedä olenko tyhmä vai voiko vesipisaroita sanoa liplotteleviksi.

Mitään muuta mainittavaa en löytänyt (paitsi tietenkin sen miten sujuvasti ja kauniisti tarina oli kirjoitettu c;). Olisi ihanaa päästä lukemaan lisää tarinoitasi ja antamaan niistä palautetta! :)

Liplottelevien vesipisaroiden pohdiskelija,
Nagini
>>25.7.2017<<

Nimi: Untuva

23.07.2017 13:40
Susan Wanes Wiltton
1. Luku

Oli hämyinen aamu kun kävelin kohti lähimpää tallia, josta minun oli tarkoitus näin kesäkuussa hankkia töitä. Koulu oli loppunut jo viikko sitten ja äidin mielestä olin levännyt tarpeeksi, jotta pääsisin jälleen tallille. Tällä kertaa en menisi ratsastamaan vaan hakemaan kesätöitä. Rakastin hevosen tuoksua ja sitä, että minulla oli vielä tallilla hyviä kavereita. Koulussa minua vain kiusattiin eikä minulla ollut oikeastaan ollenkaan ystäviä. Tallilla taas kävivät naapurikaupungin tytöt ja pari söpöä poikaa. He kävivät valitettavasti eri koulua kuin minä. Talli oli hyvin pieni ja siellä kävi vain minä, naapurikaupungista tyttöjä viisi ja ne kaksi söpöä poikaa. Viimein tallin musta katto näkyi tummien kuusten lomasta. Ennen tallia oli rouva Edvarssonin talo ja en koskaan kyllästynyt käydä kastelemassa ennen tallille menoa hänen kukkiaan -varsinkaan kun sain siitä vielä palkkaa, kuussa kymmenen euroa. Juoksin rouvan puutarhaan ja kävin hakemassa vajasta mustan, muovisen kastelukannun, jonka pohjassa oli reikä, joka oli paikattu teipillä. Siltikin kannu kyllä vuoti. Kastelukannu kädessä kävelin kohti vesiletkua. Kun olin täyttänyt kastelukannun lähdin kohti upean näköisiä ruusuja, orvokkeja ja ties mitä kukkia! Kastelin kukat huolella ja siinä menikin ainakin puoli tuntia. Rouva Edvarssonin kukat olivat niin upeita ja hyvin kasvaneita!
"Susan, ehditkö tulemaan kahville?" kuului vanhan naisen lempeä ääni. En ollut kuullut rouvan tuloa puutarhaan.
"En nyt valitettavasti voi jäädä, rouva Edvarsson, mutta ehkä joskus toiste", sanoin kohteliaasti nyökäten. Pyöreähkö nainen naurahti ja käveli minua lähemmäs.
"Voi sinua! Taasko on tallille noin kova kiire?" rouva Edvarsson sanoi ja napautti sormellaan nenääni, jolla koreili rusehtavia pisamia. Pisamat koristivat myöskin poskiani, mutta vaikka esitinkin, etten tykännyt niistä, silti en haluaisi niitä pois. Nyökkäsin rouvalle.
"On, todella kova kiire. Minä katsos lähdin hakemaan kesätöitä itselleni ja minun pitää olla paikalla Tinan toimistossa tasan kello kaksitoista", lausuin kohteliaasti ja kiirehdin viemään tyhjän kastelukannun vanhaan vajaan, joka oli hieman kallellaan oikealle päin. Kun palasin takaisin rouvan luokse tuolla oli huulillaan huvittunut hymy ja hän sanoi minulle:
"Kuules Susan, kello on aamu kahdeksan ja kahteentoista on neljä tuntia. Talli on tuossa alle neljän minuutin kävelymatkan päässä. Kyllä sinä ehdit yhden kupposen kahvia juoda, ainakin minun mielikseni."
Nyökkäsin huokaisten, rouva Edvarsson oli oikeassa. Sitä paitsi minulla menisi tästä vain minuutti tallille. Olisin vain voinut mennä katsomaan ensin tammaani Williä. Will tuo minulle aina lohtua ja minua jännittää niin paljon hakea kesätöitä.
"Kiitos rouva Edvarsson, suostun", sanoin ja väläytin rouvalle lempeän hymyn. Vanha rouva nyökkäsi.
"Hyvä! Minulla on niin yksinäistä kun, tiedäthän, mieheni on työmatkalla ja kun minä olen jo lopettanut kukkakaupan pitämisen. Voih, kuinka haluaisinkaan jo takaisin töihin, mutta eihän meillä ole varaa pitää kukkakauppaa, joka ei tuota tarpeeksi", rouva sanoi haikeana, mutta piristyi parin silmänräpäytyksen jälkeen.
"Ymmärrän. Kukkakauppasi oli varmasti loistokas silloin kun se oli vielä... pystyssä", sanoin hymyillen.
"Niin kaikki sanovat, itse en ole siitä ollenkaan varma. Kukkakaupassa ei nimittäin ollut asiakkaille mitään mukavuuksia kuten rouva Litmasen kukkakaupassa. Sinne puolet minunkin asiakkaistani katosi jo ennen kuin ehdin lopettaa", nainen sanoi ja ajautui muistoihinsa. Kului ainakin minuutti kunnes uskalsin muistuttaa rouvalle kahvista. Niin lähdin kävelemään rouva Edvarssonin perässä kohti isoa puista ovea, joka rouvan mukaan oli tehty tammesta. Ovi oli kaunis ja siihen oli kirjailtu kultaisin kirjaimin Edvarsson. Rouvan ja hänen miehensä talo oli pieni, mutta sitäkin kauniimpi. Se oli kaksi kerroksinen ja kun sitä katsoi tien poskesta teki jo mieli tulla kylään. Taloa pitkin rönsyili kauniisti humala, joka uloittui aina toisen kerroksen pieneen parvekkeeseen asti. Parvekkeelle mahtui pyötä ja sen ympärille kaksi tuolia, ei muuta. Kun taloa katsoi edestä päin oven molemmilla puolilla oli pienet ikkunat, joista saattoi aina nähdä kylään tulijat. Rouva Edvarsson aukaisi tammesta tehdyn oven auki ja sen saranat kitisivät inhottavasti korvissa.
"Anteeksi, en ole ehtinyt hoitaa saranoita kuntoon", rouva sanoi ja astui sisälle taloonsa. Minä astelin pienet portaat ylös oven eteen ja nenääni lehahti pullan ihanainen tuoksu. Astuin sisälle taloon ja laitoin oven kiinni perässäni. Seurasin naisen esimerkkiä, riisuin kenkäni kulahtaneen naulakon alle ja astelin varoivaisesti keittiöön, joka oli eteisestä hieman suoraan ja sitten vasemmalle ovelta katsottuna. Keittiö oli hyvin pieni ja sen keskellä oli pieni pyöreä pöytä, jonka ääreen mahtui istumaan kaksi ihmistä. Pöydän päällä komeili kukkainen pöytäliina. Keittiöön tulvi valoa ikkunasta, jota koristi vaaleansiniset verhot, joissa oli päivänkakkaroita. Huokaisin ihastuksissani enkä edes huomannut kun rouva oli istuutunut pyötään.
"Susan. Tuleppas nyt, ettei kahvi viilene liiaksi", rouva Edvarsson sanoi huvittuneena. Hätkähdin ja katsoin hymyillen vanhaa naista.
"Sinulla on aivan ihastuttava koti!" huudahdin.
Pian istuinkin pyödän ääressä notkuvalla, puisella tuolilla. Ryystin juurikin lämpöistä kahvia kun tunsin varpaissani terävät kynnet. Kahvikuppi tippui lattialle ja se hajosi moneksi palaseksi. Kaaduin myöskin lattialle tuolillani ja sydämeni jyskytti rinnassani tuhatta ja sataa.

Vastaus:

Voi ei, en malta odottaa jatkoa tähänkään tarinaan, jäi niin kutkuttavaan kohtaan! Haluaisin myös jo tietää saako Susan kesätöitä ja mitä kaikkea muuta seuraavaksi tapahtuu. Tykkäsin tarinan tunnelmasta ja Susan vaikutti ihanalta hahmolta rouva Edvarssonin rinnalla.
Kuvailit ympäristöä juuri sopivasti - saatoin kuvitella sieluni silmin rouva Edvarssonin kauniin talon ja kukat sen pihalla. Tarina eteni todella jouhevasti ilman äkillisiä hyppyjä paikasta toiseen.
Ja voi kun toivoin tarinaa lukiessani että rouva Edvarsson saisi kukkakauppansa takaisin! Vaikutti siltä, että hän todella rakasti sen ylläpitämistä.
Jokunen virhe kuitenkin silmiini pomppasi tarinaa lukiessani. Listaan ne tähän alle.

- Kerroit kahdessa eri lauseessa saman asian mikä häiritsi hieman. -> "Tallilla taas kävivät naapurikaupungin tytöt ja pari söpöä poikaa." "Talli oli hyvin pieni ja siellä kävi vain minä, naapurikaupungista tyttöjä viisi ja ne kaksi söpöä poikaa."
- Et ollut tehnyt kappalejakoja jotka helpottavat lukemista. Kappalejakohan tehdään silloin, kun kerrot ensin asiasta A ja sitten alatkin kertoa eri asiasta (asiasta B) eikä niiden välille ole rakennettu siltaa mikä yhdistäisi asiat toisiinsa.
Kappalejako tehdään tekemällä rivinvaihto ja jättämällä rivin alusta hieman tyhjää tilaa ennen kuin lause aloitetaan. Suntuubin vieraskirjassa tyhjän tilan jättäminen rivin alkuun ei onnistu, joten pelkältä uudelta riviltä aloittaminen riittää.
Esimerkiksi näiden kahdeen lauseen väliin tulisi kappalejako:
"Talli oli hyvin pieni ja siellä kävi vain minä, naapurikaupungista tyttöjä viisi ja ne kaksi söpöä poikaa. Viimein tallin musta katto näkyi tummien kuusten lomasta."
- Muistahan laittaa lauseen keskellä olevan viivan/olevien viivojen (-) molemmille puolille välit!
"...ennen tallille menoa hänen kukkiaan -varsinkaan kun sain.." olisi oikein näin ->
"...hänen kukkiaan - varsinkaan kun sain..."
- Lauseen: "Juoksin rouvan puutarhaan ja kävin hakemassa vajasta mustan, muovisen kastelukannun, jonka pohjassa oli reikä, joka oli paikattu teipillä." - viimeinen sivulause tuntui hieman turhalta. Sen olisi voinut muotoilla omaan lauseeseena.
- Yhdessä lauseessa näytti olevan kaksi omaa lausetta yhdistettynä enkä oikein saanut selvää siitä :'D -> "Will tuo minulle aina lohtua ja minua jännittää niin paljon hakea kesätöitä." Nuo olisi kuulunut laittaa eri lauseisiin tai yhdistää vaikkapa näin:
"Will tuo minulle aina lohtua ja varsinkin nyt kaipasin tamman läheisyyttä, sillä kesätöiden hakemisen aiheuttama jännitys tuntui nipistelyltä vatsassani."
- Haukansilmiini tarttui myös kaksi yhdyssanavirhettä: kaksikerroksinen ja tienposki c;
- Muutamia pilkkuvirheitä näkyi siellä täällä, kannattaa keskittyä niihin enemmän (ja vaikka kerrata äidinkielenkirjasta/netistä mihin niitä pilkkuja laitettiinkaan).

Toivottavasti en nyt kuulostanut ärsyttävältä pikkutarkalta nipottajalta... Arvostelu hieman venähti vaikka yritin kovasti ettei siitä tulisi romaania XD En kuitenkaan osaa tiivistää asioitani kovin hyvin, mutta kukapa olisi hyvä kaikessa?
Yritä repiä tästä jotain irti, sillä en ole varma saako arvostelusta edes mitään irti. Itsestä tuntuu vähän siltä, että siitä tuli melko epäselvä.

Romaaniarvostelun kirjoittaja,
Nagini
>>23.7.2017<<

Nimi: BlackFeather

22.07.2017 23:12
Kirjeet
Luku 1, Uskoin Sinuun

Tiedät kaikista niistä kirjeistä, kuka olen. Aion silti kertoa sen sinulle, ihan vain muistutukseksi. Olen seitsemän vuotias tyttö, jolla on punertavat ja todella kiharat hiukset, sekä smaragdinvihreät silmät. Asun Suomessa, Rovaniemellä, hyvin lähellä sinua. Tykkään lukea, olen ujo, ja minua kiusataan. Olen aina lähettänyt sinulle kirjeen kerran vuodessa. En kuitenkaan ole varma, teenkö sitä enää.
Viime vuonna pyysin sinulta kirjeessä sitä todella suosittua keiju barbieta, jonka siivet loistavat sateenkaaren väreissä. Sinä et antanut sitä, vaan jonkun ruman vampyyri Monster High -nuken.
Sitä aiempana vuonna toivoin sitä super pehmeää ja ihanaa jätti yksisarvis pehmolelua. Sen sijaan sainkin pienen aasi pehmolelun. Olihan se aasikin kiva, mutta minä todella toivoin sitä yksisarvista!
Aiempina vuosina sinä vielä suostuit toiveisiini, mutta et enää. Mietin, miksi hylkäsit minut.
Kerroin koulussa pettymyksestäni. He sanoivat minulle: "Et kai oikeasti usko siihen vieläkin? Joulupukkia ei ole olemassakaan!"
Ovatko he oikeassa? Oletko vain satu, joka kerrotaan kaikille pikkulapsille? Minä uskoin sinuun! Nyt on jo kesä, mutta silti mietin sinua. Olen jo päättänyt, mitä toivoa.

Haluan todisteen siitä, että olet olemassa, vanha ystäväni, Joulupukki.

Vastaus:

Kerrassaan ihana pieni tarinanpätkä! En malta odottaa jatkoa (jos aiot siitä vielä tänne kirjoittaa c;) - tarina jäi sopivan hämyiseen kohtaan mikä lisäsi jännitystä ja tulevan odotusta.
Muutaman virheen kuitenkin löysin tarinastasi. Ne eivät olleet tarinan sisällöllisiä virheitä vaan kieliopillisia virheitä.

- Pilkkuja oli joissain lauseissa turhissa paikoissa, kuten tarinan ensimmäisessä ja kolmannessa lauseessa (ennen sekä-sanaa ei tarvitse pilkkua).
- Myös muutaman yhdyssanavirheen bongasin; seitsemänvuotias, keijubarbie, vampyyri-Monster High -nukke, superpehmeä, jättiyksisarvispehmolelu, aasipehmolelu.
- Itse olisin ehkä ennemin laittanut tarinan prologiksi, sillä tarina oli sen verran hämyisä ja prologimainen. Tuo käy kuitenkin vallan mainiosti ensimmäiseksi luvuksikin.

Muita virheitä ei silmiini osunut :)
Lisää odotellessa,
Nagini
>>23.7.2017<<

©2017 Tarinapuu - suntuubi.com