Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Runko

Sivujen selkärankanahan siis on kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä osio. Tänne saa halutessaan kirjoittaa omia tarinoita, joista minä sitten parhaani mukaan yritän antaa kehuja, palauetta ja kritiikkiä jokaisesta tarinasta jokaiselle, joka tarinoita on kirjoittanut tänne. Sinun ei tarvitse liittyä millään tavalla tänne voidaksesi kirjoittaa, mutta nettinimi sinulla täytyy olla.

Ennen kuin pääsette kirjoittamaan, kerron hieman ohjeita, jotta mikään ei varmasti ole epäselvää.

Ohjeet

1. Kirjoita nimi-kohtaan nettinimesi.

2. Heti tarinan alkuun laita sen nimi. Jos aiot kirjoittaa tarinoita luvuittain (ei ole pakollista), laita tarinan nimen jälkeen yhden rivinvaihdon päähän sen luku. Sitten kaksi rivinvaihtoa ja kirjoitat tarinasi. Esimerkki:

Soutuvene
Luku 1

Kävelin rantaa kohden ja jäin katselemaan vettä. Jokaisen aallon osuessa hiekkaan kuului loiskahdus pienen tuhauksen saattelemana...

3. Mikäli tarinasi on raaka tai olet epävarma onko se sopiva kaikenikäisille, ilmoita ennen tarinan alkua selkeästi varoitukset/ikäsuositukset.

4. Suosittelen kirjoittamaan tarinan ensin vaikka wordiin niin se ei vahingossakaan katoa netin syövereihin. Voin kertoa, että ei ole hauskaa jos pitkä tarina katoaa kuin tuhka tuuleen.

Kirjoittamisen iloa! :)

Parhaat palat

Haasteet

 1  2  3  > [ Kirjoita ]

Nimi: Akama

05.05.2018 07:41
Jotkut haavat näkyy päälle, jotkut ei

Kukaan ei ymmärrä, miltä oikeasti tuntuu. Kukaan ei ymmärrä, että oikeasti sattuu -ja syvälle. Kukaan ei ymmärrä mitään. Kukaan ei ikinä ymmärrä sitä tuskaa.
Sanovat vain; ”Kyllä se siitä”, ”Se menee ohi” tai taputtavat vain olkapäälle. Ihan kuin se auttaisi. Toki tuntuu hyvältä saada pieni tsemppi sellaiseen ankeaan arkeen, mutta ei se auta. Sattuu silti. Eikä vain vähän.
Kukaan ei ikinä ymmärrä. Kukaan ei ikinä tule ymmärtämään. Kukaan ei voi tietää miltä musta tuntuu. Ei kukaan tavallinen, sellainen joka ei ole koskaan pudonnut pimeyteen ymmärrä tai voi millään tasolla samaistua.

Tiedän, yrität ehkä vain auttaa. Mutta silti. Et ymmärrä. Niin kuin ei ymmärrä kukaan muukaan. Tai ehkä olet samanlainen selkään puukottaja käärme. Ensin pääset lähelle ja sitten puukotat hengiltä.
Tiedän nämä temput.
Olen ollut muiden pompoteltavana aina. Aina lapsesta lähtien.
Olen aina ollut heikoin.
Olen aina ollut se joka jää yksin.
Olen aina ollut se kiusattu.

Arpia on monenlaisia. Moni luulee, että arpia voi jäädä vain iholle ja ne ovat käsin kosketeltavia eivätkä tuota mitään ongelmaa muuten kuin rumana kohtana ihossa. Voi niitä pikkuisia tietämättömiä. Arpia on myös mielessä. Niitä voitaisiin kutsua myös nimellä traumat, pelot, pahat muistot.
Mun arvet on mielessä. Mua on aina kiusattu. On jännä miten kohtelet toista kiltisti, olet antelias; jaat omastasi ja pidät kaverina, silti se puukottaa selkään. Onko se sitä, että kadehdit jotain toisessa? Mahdollisesti. Onko itselläsi paha olla, että sinun pitää purkaa se muihin? Kaiketi. Vai onko se sitä, että tunnet olevasi ylempiarvoisempi? Saattaa olla. Huomion hakua? Ehkä. Kenties ihan vain se, että olet ihastunut? Jos olet kerro se.

Se jätti suuret jäljet. Suuret arvet. Harva tajuaa kun kerron arvista mitä oikein meinaan. Harva tajuaa pikkuisen ”läpänheiton” vaikutusta toiseen. Toinen saattaa ottaa sen joko myös vitsillä tai päinvastoin. Usein eka kerta otetaan vitsillä. Mutta jos se jatkuu ja jatkuu seuraukset voivat olla pahoja.
Masennus. Yksinäisyys. Arkuus. Pelokkuus. Siinä on pari mitä siitä seuraa. Mä olin vuosia yksinäinen, musta tuli arka, epävarma sekä hiljainen. Moni ihmetteli mitä tapahtui. Olin vuosia ihan hiljaa. En sanonut kellekkään mitään. En rohjennut kertoa kellekkään asiasta. Asiat vain pahenivat joka kerta kun avasin suuni. Pidättäydyin siis hiljaisessa taktiikassa. Joskus se toimi. Joskus ei. Purin ainoastaan huulta ja olin hiljaa pimeässä nurkassani. Yksin.

Myöhemmin saadessani oikeita kavereita piristyin. Aloin puhumaan, olin iloisempi ja uskalsin tehdä enemmän. Olin kerrankin oma itseni! Saatoin näyttää jopa taitoni tai kertoa salaisuuteni. Mutta kun taas pimeys koitti vaivuin jälleen hiljaisuuteen. Kaverini kuitenkin nostivat mut siitä suosta. He auttoivat, tukivat ja olivat aina silloin paikalla kun tarvitsin. Hekään eivät tietenkään kaikkea ymmärtäneet, mutta he sentään yrittivät tosissaan. Häädin heidät luotani moneen otteeseen, mutta he silti pysyivät rinnallani sitkeästi. He olivat kuin takiainen, joka tarttuu vaatteisiin.

Kaikki oli hetken hyvin, mutta joka ikinen kerta kun olen kerrankin onnellinen ja kaikki on kuin unelmaa joku vetäisee maton mun alta. Kaikki oli kerrankin hyvin! Kerrankin! Ja sitten se yksi kusipää tulee ja vetää maton koko jengin alta.
Halusimme vain ampua, kiduttaa ja kuristaa sen kusipään. Hän pilasi sen kaiken.
Jatkoimme kuitenkin tietä yhdessä mille olimme joutuneet. Emme aikoneet hylätä toisiamme missään nimessä.
Siitäkin selviydyttiin. Rohkeudella. Ja ystävyydellä. Mutta pimeys koitti yhä uudelleen ja yritti jälleen pudottaa meidät pimeyden jokeen. Pimeys yritti jälleen erottaa meitä ja lopulta se erottikin kun piti aloittaa omat opinnot.
Enää ei ollut ketään tukena -tai oli, mutta he olivat kaukana poissa. Pimeys yritti jälleen valloittaa sieluani ja heilauttaa mut keinusta, jossa keinun.
Ehkä jonain päivänä saan rauhan. Ehkä jonain päivänä joku ymmärtää. Ehkä jonain päivänä saan olla täysin oma itseni. Ehkä jonain päivänä kaikki haavat paranevat. En tiedä. Ehkä sitä päivää ei ikinä tule, mutta yksi asia on aina varmaa; jotkut arvet näkyy päälle ja jotkut ei.

Nimi: Hiekkamyrsky

22.04.2018 17:11
Hevosen elämää

Prologi

Hirnahdus ja hännän heilautus! Minä olen Suklaa, 140-senttinen newforest ruuna. Kerron sinulle elämästäni täällä Kuparikavion tallilla!

Esittelen sinulle ensiksi Kuparikavion tallit ja tallialueen…
Päätalli on nimensä mukaisesti tallipihamme isoin talli. Päätallissa on 10 karsinaa. Ensimmäisessä karsinassa oikealta elelee Apila, kuuliainen tamma, joka on joskus aika laiska. Apilan hoitaja on Alma. Apilan vieressä asustaa Maissi, hauska haflinger ruuna, joka on oikea aamuvirkku. Mikolla on vähän hommaa hoitaa sitä. Toffee on Maissin ja minun välissä. Toffee on ruskea mustaharjainen shetlanninponi. Toffee olisi pitänyt mielestäni nimetä Ahmijaksi tai Lihapullaksi. En ymmärrä miten, mutta en ole kuin harvoin herännyt Toffeen vielä ollessa karsinassa. Liisakin tulee melkein joka päivä ihmettelemään, minne hoitoheppa on hävinnyt. Mutta eteenpäin. Seuraavassa karsinassa asustan minä. Minun hoitajani, Lilja, on hyvin kiltti. Ratsastustunnilla hän joskus nykäsee hieman kovaa kuolainta. Mutta… minähän annan anteeksi. Tykkään jutella parhaan kaverini Namun kanssa, joka on sattumoisin päätynyt vieruskarsinaani. Namu on söpö pikku Welsh-poni, sektioltaan D. Namun hoitajaksi pääsi Maria. Olisit nähnyt, kuinka paljon hän siitä riemuitsi! Namun toisella puolella viuhtoo häntää Kalle. Kalle, 135-senttinen islanninhevonen on tallin jukuripäitä. Kalle on tallityttöjen mielestä epäonnenponi, koska se on syntynyt 13. perjantaina. Tallitytöt väittävät, että Kallella ratsastava kärsii epäonnesta seitsemän kuukautta. Minä en kuitenkaan oikein usko, että se olisi edes 20% totta. Mutta silti, pilkan kohteeksi joutui hyvin epäonninen Sienna. Kallea vastapäätä on satulahuone. Satulahuoneen toisella puolella on Valtteri, hyväluonteinen ruotsalainen puoliverinen. Moni aloittelija unelmoi sillä ratsastamista, mutta he eivät tiedäkään, että se ei ole ihan niin helppoa. Siksi vähän vanhempi Laura sai hoitotehtävän. Minttu, yksi tallin söpöimmistä issikoista, rouskuttaa heiniä Valtterin viereisessä karsinassa. Minttu on musta tamma, jolla on vähän vaaleanruskean sävyä harjassaan. Aloittelijat jonottavat hoitamaan häntä. Yksi vain pääsee sen hoitajaksi, ja se yksi on nimeltään Hilja. Kuitenkin tallin ylivoimaisesti suosituin hevonen on kuuliainen Kassandra, ruunikko suomenhevonen. Se tottelee jokaista apua ja sen kanssa voi viettää kokonaisen päivän. Kassandran hoitaja, Mona, oli ikionnellinen saadessaan sellaisen niinkutsutun ‘kunnian’. Vanilija on Kassandran vieressä. Vanilija kuuluu tallin laiskimpiin hevosiin. Moni kutsuu sitä Rouskupolleksi. Vanilijn hoitaja Iina kuitenkin sanoo, että Vanilijan nimi olisi voinut olla vaikka Herkkusuu tai Namunkerääjä. Vitsikäs tuo Iina!
Sitten minun pitää esitellä vielä yksityistalli ja tallialue. Ja voinhan esitellä myös hoitajat ja tallin henkilökunnan!
Aloitetaan kuitenkin yksityistallista. Yksitysitallissa on seitsemän hevosta; Diamond, Serena, Frau Schwarts, Vilja, Lulu, Astra II ja Shine.
Diamond on temperamenttinen musta friisiläis tamma. Diamond on kouluhevonen, ja sen omistaja Amy on hyvin tyytyväinen siihen. Serena taas on helposti ärsyyntyvä, joten hänen omistajallaan Sonjalla on täysi työ antaa hänelle sopivan pehmeitä apuja. Serena kaipaa hoitajaa, mutta kukaan ei ole vielä ilmoittautunut siihen hyvin vaativaan hommaan. Frau Schwarts on täysin toista maata. Frau Schwarts, lempinimeltään Fratsi, on söpö pieni Islanninhevonen. Ruunikko Fratsi on kuuliainen tietäessään, että palkka odottaa. Fratsi on kuitenkin , kun sille annetaan hyvin sekalaisia tai liian kovia apuja. Siksi tämä poni ei kaipaa hoitajaa! Vilja on niskoitteleva kimo shetlanninponi, joka jos kuka, kaipaa oikein kovaa koulutusta! Voisi luulla sen tulleen villihevosena tänne. Siljalla ei taida olla kovin helppoa! Siksi Silja on valmis antamaan vaikka kahdelle eri henkilölle hoitajaluvan. Ainoa henkilö, joka ilmoittautui on Miura, mutta hän tulee vain kolme kertaa viikossa tallille. Silja silti antoi hänelle paikan. Lulu on yksi isoimmista yksityishevosista. 147 pituisen connemaran omistaa Anni. Anni kielsi hoitajahomman, koska Lulu oli hänen ikioma ystävänsä! Andrea omistaa estehevosten kunkun, Astran. Astra on 169 senttinen englantilainen täysiverinen. Ruuna on rautias ja sillä on pieni tähti otsassa. Andrea ei kestä sen suloutta! Shine on Susannan hevonen. Susanna haki kaksi kuukautta sitten hoitajaa, ja sellaisia tulikin, vähän turhankin paljon. Shine on hyvin suosittu hevonen sen kiltteyden ja varsinkin söpöyden takia. Hoitajahakemus oli faneille kuin enkelit olisivat laskeutuneet taivaalta. Saara Hester oli sitten se kaikkein onnekkain, sai kuulemma hoitajapaikan!
Ja nyt siirrytään tallialueeseen. Kuparikavion tallialue on aika laaja. Sisäänkäynnillä on iso portti, ja portin päällä lukee kultakirjaimin KUPARIKAVION TALLI. Eikös olekin ihana nimi?
Sitten vastaan tulee rehevä ihana kodikas piha. Kun menet eteenpäin, tulet päätallin ovelle. Jos menet eteenpäin ja käännyt puolessa matkassa oikealle, tulet yksityistalliin. Yksityistalli on maneesin vieressä. 50 metriä päätallista. Ei kovin pitkä matka mielestäni. Vasemmalla on sitten laidun, jolla nyt tällä hetkellä pukittelee Kalle. Laitumen vieressä on aita, ja aidassa melkein huomaamaton portti, josta mennään ihanalle maastolenkille. Maastolenkki päättyy toiseen porttiin, joka on toista vastapäätä, suunnilleen 30 metrin päässä maneesista. Tallipihan kruunaa iso suihkulähde, jossa on kaksi laukkaavaa hevosta. Hevosten suista tulee vettä niin, että hevosten väliin tulee vesisydän...

//Jarkoa seuraa =D

Nimi: Hiekkamyrsky

20.04.2018 18:43
Luku 4

Matkalla kotiin monta tunnetta risteili päässäni. Hämmennys, epäusko, pelko, suru, viha, sääli ja vaikka mitä muita tunteita, joita en ollut ennen kokenut. Ne tuntuivat oudoilta. Hämmentäviltä. Ylipäätään epäuskottavilta. En ollut ennen kävellyt niin hitaasti kotiin. En ollut koskaan miettinyt yhtä asiaa niin kauan. En ollut koskaan tällainen. Joku minussa oli muuttunut. Pysyvästi. Mutta en tiennyt, mikä. Nämä tapahtumat ovat ottaneet hyvin fantasiamaisen käänteen. Olen huomannut sen. Fantasia. Se sana pysähtyi mieleeni. Tunnistin sen sanan vain sen perusteella, mitä olen lukenut joskus ensimmäisellä luokalla. Sitten mieleni pysähtyi taas. Ensimmäinen luokka? Aika on kulunut kuin siivillä. Taas mieleni pysähtyi tuohon lauseeseen. Aika oli kulunut hyvin nopeasti. Nyt olin kutosella.
*Mitä hitsiä??!!* Tuommoinen lause sai mieleni muuttumaan jotenkin. Kuin ruuvi olisi vääntynyt, ja yhtäkkiä lause kuulosti uppo-oudolta. Aloin hätääntyä. Nyt ymmärsin, mitä tapahtumat olivat muuttaneet minussa.
Pysähdyin lammelle, joka säteili auringossa. Sen nimi oli Toivelampi. Siihen liittyi vanha tarina, jonka äiti oli minulle kertonut. Se alkoi näin…
Vanhan kreivin tytär, Susanne Hawk, oli ikionnellinen. Hänellä oli maailman parhain poikaystävä ja luotettavin oikea ystävä. Yhtenä päivänä Susannen poikaystävä, Andrei Volskenov, lähti reissulle. Susanne odotti viikon. Andrei oli kirjoittanut hänelle kirjeen, jossa hän kertoi matkansa alusta. Susanne lähetti Andreille saman tien vastauksen. Susanne odotti toisen viikon. Andrei oli taas kirjoittanut, miten reissu eteni. Susanne ilosta turtana lähetti hänelle ainakin kuukaudeksi luettavaa. Hän odotti uuden viikon. Andrein vastausta ei jostain syystä kuulunut. Susanne mietti, että Andreilla oli kai kiireitä, tai että hän oli kirjoittanut ehkä vähän liikaa. Hän odotti siis toisenkin viikon. Andrein kirjettä ei kuitenkaan tullut. Ehkä kyyhkynen oli väsynyt kesken matkan? Ehkä kyyhkysellä kesti enemmän? Susanne odotti, ja odotti. Sitten viimein koitti Susannen hirvein päivä...
Aurinko alkoi nousta. Kukko lauloi. Susanne heräsi. Hän lähti huoneestaan keittiöön. Ensin hän laittoi kahvin kiehumaan. Sitten hän meni hakemaan sanomalehden, joka ilmestyi joka aamu postiluukkuun. Hän aukaisi oven ja meni hakemaan lehden. “Kreivin jalot sanomat” oli lehden nimi. Etusivulla oli iso kuva ja sitä pikkusen pienempi kuvateksti. Mutta Susannea se ei vielä kiinnostanut. Hän meni takaisin sisälle, ja otti kahvinsa. Hän meni istumaan pöydän ääreen. Hän otti ensimmäisen kulauksen kahvia, samalla kuin luki ison otsikon:
Laiva Andrei’s heart on uponnut Atlantin valtamereen. Lisää sivulta 5
Kesti vain hetken, kunnes sivu oli jo auki ja Susanne luki kovaan ääneen:
Laiva Andrei’s heart on uponnut Atlantin valtamereen. Pelastuspartiota ei lähetetty, koska paikka oli liian kaukana. Tämä juttu herätti paljon kiinnostusta. Miten laiva oli uponnut? Miksi pelastuspartiota ei silti lähetetty? Tässä keräämämme tieto:
Kysymys: ketkä olivat miehistössä?
Vastaus: tietojemme mukaan Andrei Volskenov, Michael Jahtsmen, Sue Step ja Liekov Liekovits.
Kysymys: miten ja milloin laiva upposi?
Vastaus: tarkkaa ajankohtaa emme tiedä. Tietojemme mukaan Atlantin valtamerellä oli riehunut kauhea kuohupää sinä iltana.
Kysymys: miksi pelastuspartiota ei lähetetty?
Vastaus: Paikka oli epäselvä ja tietojen mukaan liian kaukana. Olisi tullut vain hukkareissu.

Susanne purskautti kahvinsa lehden päälle, ja sokeana raivosta säntäsi ulos talosta. Hän juoksi ja juoksi, kunnes tuli kaupungintalon eteen. Hän koputti, avasi oven, kysyi, missä kaupunginhaltija oli ja ryntäsi eteenpäin. Hän oli jo kuuroutunut, ei kuullut ihmisten ihmetteleviä äännähdyksiä eikä nähnyt muuta kuin tiensä eteenpäin. Perillä hän avasi raivokkaasti oven ja astui tömähdellen sisään. Kaupunginhaltija, Steffen Berg, näytti hämmästyneeltä. Susanne harppoi eteenpäin, kunnes hänen nenänsä oli niin lähellä Steffeniä, että Steffen olisi voinut kuulla sydämenpamppaukset.
“MIKSI SINÄ JÄTIT ANDREIN KUOLEMAAN?!” hän karjui.
“K-koska e-eihän-”
“SINULLA EI OLE SYDÄNTÄ, JOTA KUUNNELLA!” Susanne jatkoi.
“Nooh nooh rauhoitu nyt...”
“SENKIN PAHAMAINEN SYDÄMETÖN HUIJARI!”
“A-annas kun selitän… kaikki on kyllä-”
“MIKÄÄN EI OLE MINULLE LOOGISTA! RAKKAUS EI OLE LOOGISTA!”
“E-ei sen pidäkään...”
“OLET PETTÄNYT MINUT! OLET JÄTTÄNYT SYDÄMENI KUOLEMAAN! ET ENÄÄ ANSAITSE LUOTTAMUSTANI, SENKIN PAHAMAINEN KETTU, JOKA EI OSAA KUIN PELASTAA OMAT RAHANSA! HAWKIEN SUKU JÄTTÄÄ TEIDÄT NYT, LOPULLISESTI! EIKÄ MITÄÄN MUTTIA! PISTE!” Sen sanottuaan, Susanne lähti punaisena, kyyneleet silmissä, ja murtuneena juoksemaan pitkin katuja kotiin. Sinne päästyään, Susanne tömisti yläkertaan ja jäi makaamaan sänkyyn.

Seuraavana päivänä Susannen silmät olivat punaiset ja kasvot murheelliset. Susannen vanhemmat, Lucius Hawk ja Andreea Hawk, yrittivät lohduttaa, mutta turhaan. Myös Susannen paras ystävä, Astra Unik, yritti kertoa kivoja muistoja ja välttää ikäviä aiheita. Kuitenkaan ne eivät saaneet Susannea muuttumaan. Eräänä päivänä, Astralla oli niin hirveä uutinen, että Susannelta sammui viimeinenkin toivonkipinä.
“A-anteeksi että joudun sanomaan tämän...mutta meidän perhe muuttaa… Austraaliaan.” Susanne katsoi Astraa, ja alkoi vollottamaan niin, että siistijä joutui paketoimaan lattian pyyhkeillä.
”Susanne, lopeta jo, lupaan, että lähetän sinulle joka päivä kyyhkysen.”
”Et… kuolet pian”, hän sanoi, ennen kuin laski katseensa taas litimärkään tyynyynsä.

Kahden vuoden päästä Susanne oli vieläkin hyvin epätoivoinen. Hän käveli metsissä ja muisteli niitä sielua raapaisevia muistoja.
*Andrei… ANDREI!* hän kiljui mielessään. Ei ristin sielua. Hän käveli eteenpäin. Hän tuli lammelle. Hän katseli sen säihkyvää pintaa. Susanne heitti kiven veteen ja sanoi:
”Andrei. Tule takaisin.” Lampi syttyi yhtäkkiä tuleen. Susanne hätkähti. Liekkien seasta tuli rakas naama.
”ANDREI!” hän huudahti, ja juoksi liekkeihin halaamaan häntä. Syli otti hänet vastaan. Susanne oli vihdoin onnellinen.

Ajattelin sitä tarinaa. Äiti oli kertonut sen minulle monta kertaa. Se tuntui nyt minusta erilaiselta. Surulliselta. Koskettavalta. En ollut ennen tuntenut sellaista sääliä. Koskaan. Miten Susanne olikaan rakastanut Andreita. Se uutinen, jossa Andrei upposi ja kuoli. Se tunne, kun Andrei tulee lieskojen seasta. Se tunne, kun kohtaat rakkaasi uudestaan. Nyt ymmärsin toden teolla, mitä ääni tarkoitti.
*Paranna tapasi*, päässä soi. Kuitenkin tuo juttu kuulosti hyvin kaukaa haetulta. Minun piti tehdä vielä jotain.
Mutta en vain tiennyt mitä.

Nimi: Hiekkamyrsky

16.04.2018 19:55
Muisto

Luku 1

Aurora avasi silmänsä. Hän oli taas omassa sängyssään.
*Onneksi säästyin painajaiselta.* Aurora oli nukkunut kuin tukki. Hän huomasi, että herätyskello pirisi yöpöydällä kuin viimeistä päivää.
*Rasittava kello*, hän ajatteli yrittäessään painaa jäykkää pysäytysnappia. Pirinä jatkui ja jatkui, eikä Aurora saanut sitä pysäytetyksi.
“Hiivatin nappi!” hän kirosi, ja heitti koko roskan lattialle. Seurauksena oli kauhea räsähdys. Seuraavassa sekunnissa lattialla oli vain herätyskellon osia, ja sitä seuraavalla sekunnilla ovi avattiin.
“Aurora, mikä se oli?” hänen mustatukkainen isä kysyi.
“Öömm.” Pelkkä ‘öömm’ riitti isälle vastaukseksi. Hän huokaisi ja sanoi:
“Meidän varmaan pitää ostaa uusi herätyskello. Noh, tule nyt syömään. Koulubussi tulee kohta.” Aurora kömpi sängystään. Hän heitti lakanan toiselle puolelle sänkyä ja otti vaatekomerosta sokkona jonkun paidan ja yhdet housut, sekä tietenkin sukat. Sitten kun hän oli pukenut vaatteet päälle, hän suuntasi kulkunsa keittiöön. Aurora asui yhdessä isänsä kanssa pienessä asunnossa kaupungin laitamilla. Auroran äiti oli kuollut Auroran ollessa kuusi vuotta. Se oli pudonnut laivan kannelta veteen, ja pahimmaksi onnekseen hän ei osannut uida. Kun pelastusrengas oli laskettu veteen, äiti oli jo liittynyt tähtiin. Se oli ollut Auroran elämän hirvein kohta. Hän oli surrut äitiänsä kokonaisen vuoden, ja yhä hän muistelee niitä viimeisiä hetkiä. Tapaturma oli ollut kyllä hyvin selittämätön, mutta kukaan ei ollut halunnut selvittää sitä, koska äidin ajatteleminen tuottaa kaikille hirveää tuskaa.
“Aurora! Tule jo!” isä huhuili tyttöä.
“Tullaan!” hän vastasi reippaasti. Harvoin näki Auroran niin hyvällä päällä. Joten silloin kannatti nauttia siitä. Aurora juoksi lopun matkan keittiöön ja asettui aamupalalle.
“Aurora, tiedäthän, että tänään alkaa sinun ensimmäinen lukuvuotesi koulussa.”
“Joo, tiedän.”
“Toivoisin, että antaisit hyvän ensivaikutelman sinusta.”
“Selvä...”
“Haluan, että unohdat äidin-” Tätä pidemmälle isä ei päässyt, kun Auroran ilme synkkeni mustaksi pilveksi, joka voi purkautua millä sekunnilla tahansa.
“A-anteeksi, en tarkoittanut...” isä yritti turhaan vetää sanojaan takaisin. Ne eivät saaneet aikaiseksi muuta kuin uuden sekoituksen Auroran mahaan.
“Saanko jatkaa?”
“Siitä vaan”, Aurora sanoi välinpitämättömästi.
“Kuuntele.”
“Kuuntelen.”
“Sinun pitää kuunnella tunneilla ja oppia hyvin, okei?”
“Okei.”
“Haluan että saat ensimmäisestä kokeestasi minimiltään arvosanan yhdeksän.”
“Entä jos en saa?”
“Teen sinulle enemmän oppitunteja täällä kotonakin. Sinun pitää unohtaa menneet, ja ajatella tulevaa. Tuliko selväksi?”
“Tuli”, hän sanoi tylsistyneellä äänellä.
“Aurora, ryhdistäydy”, isän käskevä ääni kuului toisesta päästä pöytää.
Tööttäys keskeytti Auroran vastauksen.

Vastaus:

Oijoi, olipas ihanaa lukea tämä ensimmäinen osa heti prologin perään. Pidin tästä(kin) tarinasta, vaikkakin tekstissä oli joitain virhekohtia.
Se oli pudonnut laivan kannelta veteen. -> Hän oli pudonnut laivan kannelta veteen.
Harvoin näki Auroran niin hyvällä päällä. Joten silloin kannatti nauttia siitä. -> Harvoin näki Auroran niin hyvällä päällä, joten silloin kannatti nauttia siitä.
Mietin myös vähän, että voiko sanoa jonkin tapahtuneen pahimmaksi onnekseen. Ja lisäksi kun Auroran ilme synkkeni mustaksi pilveksi, hämmennyin vähän. Mutta muuten pidin tarinasta paljon, ja odotan innolla jatkoa, mikäli aiot sellaista kirjoittaa!

Jatkoja toivova,
Nagini
>>17.4.2018<<

Nimi: Hiekkamyrsky

15.04.2018 15:14
Muisto

Prologi
Aurora katseli jo tuhannetta kertaa äitinsä hymyilevää kuvaa.
*Miksi et ole täällä?*, hän ajatteli toistatuhatta kertaa.
*Mitä minä tein väärin?* Pieni ääni vastasi sadannen kerran,
“Et mitään.” Mutta hän ei uskonut. Ei koskaan uskoisi.
“En usko sinua”, hän vastasi toista sataa kertaa.
“Uskot, kun olet valmis siihen.”
“En ole koskaan valmis.” Ääni ei väittänyt vastaan vaan sanoi:
“Näet sitten.” Ääni poistui huoneesta.
Aurora lysähti makaamaan sänkyyn. Hän laittoi valokuvan takaisin yöpöydälle, ja sammutti yövalon.
*En halua nukkua*, hän ajatteli.
“Sinun pitää nukkua.” Ääni oli tullut takaisin.
*En halua kouluun.*
“Sinun pitää mennä kouluun.”
*Se tuo vain harmia.*
“Ei tuo. Se tuo sinulle uuden tulevaisuuden.”
*En usko.*
“Uskot, kun ymmärrät sen.” Ääni lähti pois ja sulki oven. Aurora jäi yksin. Hän ei halunnut nukkua. Sanat soivat päässä.
*Uuden tulevaisuuden...tulevaisuuden….* Silmäluomet painuivat kiinni. Aurora aukaisi ne heti.
*En halua nukkua. Näkisin vain painajaisia*, hän ajatteli. Hän näkisi painajaisia äidistään. Hän näkisi, kuinka hänen äitinsä putoaa pimeyteen. Hän kuulisi äitinsä tuskaisen huudon, ennen kuin pimeys nielaisisi hänet. Hän tuntisi, kuinka äidin käsi lipsuu otteesta. Ja hän näkisi, kuinka äiti katoaa iäksi.

//Jatkoa seuraa =)

Vastaus:

Tämäpäs oli mielenkiintoinen prologi! Jäi sopivan jännittävään kohtaan odottamaan jatkoa. Muutamassa kohdassa olin hieman sekaisin, että mitkä olivat äänen sanoja ja mitkä olivat Auroran ajatuksia. Luettuani tekstin uudestaan epäselvyydet katosivat. Mutta nyt siirryn lukemaan tämän sarjan ensimmäistä lukua, koska olet sen jo kirjoittanut... ;)

*Nagini siirtyy lukemaan Muiston ensimmäistä lukua*
>>17.4.2018<<

Nimi: Akama
Kotisivut: http://kohtalonkynnet.suntuubi.com/

15.04.2018 11:15
Älä anna saman liekin poltta kahdesti -tai varsinkaan kolmesti

On eräs sanonta joka käy minuun täysin; älä leiki tulella. Joka sana erikseen painotettuna. Sillä voi kuitenkin tarkoittaa montaa asiaa. Joku saattaa ajatella sen fyysisenä tulena. Ei kannata. Saattaa vaikka polttaa itsensä pahasti. Ja se sattuu.
Ennen ajattelin niin. Mutta tietenkin leikin tulella. Se poltti jatkuvasti näppejäni. Muut sanoivat, että olin tulessa -sisältä päin. Joku sanoi, että minulla oli monta palohaavaa. Voit vain arvata uskoinko. En. Kielsin kaiken.
Annoin liekin poltaa minua.
Leikin tulella.

Joka päivä koulussa istuin yksin pihalla kylmässä talvisäässä. Pakkanen kylmi luihini asti ja poskeni olivat aina paleltumilla, koska oli niin paljon pakkasta. Olin aina yksin. Ja hiljaa. Silloin yksinäisyyteni korostui. Olin yksin. Aivan yksin. Ilman ketään ystävää. Katselin vain toisten leikkejä kauempana. En ollut kateellinen. Muut vain aiheuttivat ongelmia. Sen olin oppinut elämästä ajat sitten. Enkä aikonut tehdä poikkeusta tässä vaiheessa. Aioin pitää pääni, vaikka se pistettäisiin pölkylle.
Joskus opettaja hääti minut nurkastani, jossa istuin aina välitunnit yksin, etten paleltuisi täysin ja hankkisin kavereita, kaiketi.
No en sellaisia halunnut.
Tai ehkä halusin, mutta erittäin syvällä sisimmässäni. Mutta olin tukahduttanut kaikki tunteeni ja ajatukseni.
Itkin vain jos tiesin, ettei kukaan ole lähistöllä. Mutta jos minua satutti kunnolla itkin kyllä muiden nähdenkin.
Se ei pelottanut minua. En pelännyt itkeä tai näyttää tunteitani. Pelkäsin vain muiden ajatuksia. Mitä he ajattelevat minusta? -oli yleinen kysymys mielessäni. Jos joku nauroi tai puhui hiljaa lähistölläni olin ahdistunut. Nauroiko tai puhuiko hän minusta? Todennäköisesti ei, mutta se kävi mielessä.

Mutta syy miksi käyttäydyin näin oli yksinkertainen. Se on minun tuleni, se jolla leikin. Ehkä arvelin jos pitäisin kaiken sisälläni se loppuisi. Ei, se poltti vielä enemmän. Aiheuttaen sisällä suuret haavat.
Syy oli yksinkertainen. Minua kiusattiin. Minua oli kiusattu aina. Koska olen jotenkin erilainen.
Ajatukseni juoksi paremmin muita, huomasin pieniä yksityiskohtia mitä muut eivät, vaistosin muiden seuraavat liikkeet, olin kokenut yliluonnollisia ilmiöitä, minulla oli lyhyet hiukset ja erilaiset silmät kuin muilla, huhupuheiden mukaan. Lisäksi olin vielä nörtti, elokuvajonne ja vaikka mikä muu.
Mietin vain; onko sillä mitään väliä millainen minä olen?
Onko sillä sinun elämääsi niin väliä?
Tuskin edes puhun. Hyvä kun edes huomaat minut. Joten, miksi käyttäydyt minua kohtaan niin? Kyllä, olemme erilaisia, mutta mikään ei auta siinnä, että saisit minulta anteeksi. Et saa koskaan anteeksi. Ja se on sinun rangaistuksesi. Nyt se vielä naurattaa. Luulet, ettei mitään vitun väliä, mutta lupaan: minäkin jätin sinuun palohaavan. Satutit itseäsi omalla liekilläsi. Jonain päivänä haluaisit vain heittäytyä jalkojeni juureen ja anella armoa rangaistuksesta. Mutta voin sanoa: annan sinun kärsiä. Vähintään yhtä paljon kun minä kärsin jokaisen teidän yhteisen liekkinne alla.

Huomatkaa: aina, joka kerta vaikka olitte kuinka pahasti tahansa hakanneet minut sanoillanne ja teoillanne maahan ja olisin ollut henkihieverissä syöden vain pelkkää mutaa pääsin aina ylös. Joka kerta. Vaikka se olikin erittäin raskasta.

Aina kiusaaminen on vaikuttanut minääni. Minun on ollut vaikea hahmottaa kuka minä olen. Olen monta vuotta miettinyt kuka minun pitäisi olla.
Toisaalta liekki teki minusta vahvan. Ja se edesauttoi sitä, että selviäisin kohtalon ivasta seuraavankin kerran. Kun tulisi aika.

Ikinä ei pidä antaa saman liekin polttaa kahdesti. Minä annoin. Koska yksinkertaisesti leikin yhä tulella. En oppinut kolmesta ensimmäisestä kerrasta. Tyhmä kakara.
Tällöin uhmasin kiusaajia. Minusta tuli kapinallinen. Olin ylpeä itsestäni. En enää pitänyt asioita sisälläni täysin, suurin osa kuitenkin jäi sydämeen pitkäksi ajaksi.
Mutta miten uhmasin heitä? Yksinkertaista. He halusivat, että olin yksin, joten hankin kavereita. Sain osakseni sääliä. Kukaan ei halunnut kuitenkaan siltikään olla sinänsä ystäväni.
Mutta sitten enkelini saapui hätiin. Löysin edes jonkun ystävän, mutta meidän tiemme katkesi kun menin uuteen kouluun. Yhteys ei kuitenkaan katkennut koskaan.

Ajattelin, että uusi koulu oli uusi alku. Ajattelin, ettei liekki polttanut minua enää, mutta oikeasti se kyti sisälläni muistoissa, jotka satuttivat minua sisältäpäin. Liekki tuhosi minut sisältäpäin raunioksi.
Lisäksi uusi liekki ilmestyi elämään. Se liekki vahingoitti ensin siskoani, jota suojelin hengelläni joka tilanteessa.
Sisko ei kuitenkaan käsittänyt tätä. Hän ei ymmärtänyt kuinka paljon häntä olin auttanut ja, että kuinka paljon hänen eteensä olin ponnistellut. Tuskin ymmärsi edes, että suojelin häntä. Sitten kun lopulta näin, että liekki vahingoitti häntä minulle riitti. Rautaiset hermoni olivat sulaneet. Koin epäonnistuneeni yksinkertaisessa tehtävässä. Ja se vaikutti jälleen elämääni.

Liekki poltti monta vuotta ulkokuortani samaan aikaan kun vanhat liekit romuttivat minua sisältä. Yhdessä ne aikoivat tehdä minusta romurautaa.
Minulla oli kuitenkin voimaa vielä taistella. En antaisi liekin polttaa minua yhtään enempää. Niinpä vastustin liekin tahtoa, mutta aina se kyti ja palasi takaisin. Ja poltti joka kerta kovemmin sisällä.

Jälleen ajattelin; uusi koulu uusi elämä. Hah. Ensin kaikki oli hyvin. Mutta olin lähes yksin. Jälleen. Olin luokan pohjalla. Jälleen.

Sitten liekit alkoivat polttaa. Olin tulessa. Pelkäsin, mutta en tiennyt mitä. Ehkä kiusaajaa? En. Ehkä itseäni? Mahdollisesti.

En antanut liekin polttaa minua yhtään. En halunnut saada haavoja tai arpia. Sen olin päättänyt.
Päätin taistella vastaan.
Päätin ryhtyä kapinaan.
Aioin näyttää kiusaajilleni mitä on olla pohjalla.

En anna saman liekin polttaa kahdesti.

Vastaus:

Tää teksti veti oikeasti hiljaiseksi ja sai ajattelemaan. Niin kauniisti kirjoitettu, mutta samalla niin raaka ja todellinen. En tiedä, mitä minun pitäisi sanoa, enkä tiedä, haluatko minun edes sanovan mitään. Vaikka minua ei ole ikinä kiusattu enkä tiedä miltä se tuntuu, niin yhden ajatuksen ja pelon siitä tiedän varsin hyvin. "Mitä he ajattelevat minusta?"

Hiljainen,
Nagini
>>17.4.2018<<

Nimi: Ginevra
Kotisivut: http://ginevran.altervista.org/tiikeripaivakirjat/

13.04.2018 19:23
Lähin kirja, viimeinen virke -haaste: Roger Taborin Ymmärrä kissaasi – 100 vinkkiä
Kirjoita tarina kymmenessä minuutissa -haaste

- Nala, Noa ja Natalia -

”Jos huomaat, että hyvää tarkoittavat naapurit ruokkivat myös sinun kissaasi, koska ne pitävät sitä kodittomana, tahdikas keskustelu korjaa usein tilanteen.”

Äidin sanat kaikuvat päässäni, kun juoksen karkuun kaulimella huitovaa naapurin mummoa. Tässä tapauksessa keskustelu karkailevien kissojen ruokkimisesta ja kotiin palauttamisesta ei aiheuttanut muuta, kuin vihaisen naapurin. Mummon agressiivinen reaktio oli yllättävä, mutta ilmeisesti Nala on valloittanut muidenkin, kuin vain minun sydämeni, mietin ja hyppään takapihan aidan yli ja syöksähdän takaovesta sisälle. Mummo jää aidan viereen huutamaan ja heristämään kaulintaan.

Nojaan lasioveen ja tasaan hengitystäni, samalla mummon äkkipikaisuutta kiroten. Kohta luokseni saapuu vaimean naukaisun saattelemana Nala joka alkaa puskea päätään jalkaani vasten.
”Sä olet kyllä yks tavan ongelma”, mutisen kissalle ja nostan sen syliini. Narttu kehrää onnessaan ymmärtämättä sanojani. Tuhahdan ja kävelen keittiöön.
”Ruokaa sä vaan kerjäät, kyllä mä tiedän”, höpötän kissalle kaivaessani jääkaapista sen ruokapurkkia. Lasken eläimen lattialle ja haen ruokakupit. Kolistelun kuullessaan myös Noa ja Natalia ilmestyvät keittiöön pyörimään jalkoihini. Punnitsen kissoille ruokaa samalla niille jutellen. Kun ruoat ovat kipossa, laitan purkin takaisin jääkaappiin ja kiikutan ruokakipot kunkin kissan kuljetuskoppaan. Kolmikko pujahtaa sujuvasti omille paikoilleen syömään. Istahdan lattialle katselemaan kissakatraan ateriointia.

Nala on talouden ahmatti ja hotkaisee ruokansa kahtena suupalana. Sen jälkeen se istuu kyttäämään muiden syömistä ja tilaisuuden tullen vie toisten ruoat. Sen huomaakin nartun mahan koossa.

Noa syö normaalisti, se ei ahmi, mutta se ei myöskään nirsoile. Uros ei mielellään jaa ruokiaan muille ja kissakaverit saavatkin kuulla sähinää ja murinaa, jos uroksen ruokakipon suuntaan edes vilkaisee.

Natalia on nirso tossu. Sille ei maistu juuri mikään ja se yrittää kovasti jättää syömättä ruokansa paremman sapuskan toivossa. Natalia ei myöskään puolusta ruokaansa vaan antaa sen mielihyvin jonkun muun syötäväksi.

Toisinaan on vaikea uskoa, että nämä kaikki kolme ovat samasta pentueesta, mutta niin se kuitenkin on. Nala lopettelee ruokailuaan ja kiipeää syliini peseytymään. Natalia raapii kuljetuskopan ovea ulos haluten. Tylysti ignooraan kissaneidon vaatimukset ja pienen odottelun jälkeen se tyytyy kohtaloonsa ja alkaa syödä. Noa saa syötyä ja liittyy Nalan seuraan syliini. Kaksikko pesee toistensa korvat Nataliaa odotellessaan. Kun hänen kuninkaallinen korkeutensakin saa vihdoin syötyä, syöksyy kolmikko tapojensa mukaisesti hirveää vauhtia lähimpään kirjahyllyyn tappelemaan. Naurahdan kolmikon touhulle ja kasaan ruokakipot tiskipöydälle odottamaan seuraavaa ateriaa.

//Nauttikaa 10 minuutin laatuviihteestä. :'D

Vastaus:

Ooh, sinähän sait paljon aikaa kymmenessä minuutissa! En todennäköisesti edes olisi huomannut, että tämä tarina oli tuplahaaste mikäli et olisi sitä maininnut - sen verran hyvin olit tämän kirjoittanut. Ja koska tämä oli haaste, en oikein tiedä, mitä enää sanoisin, kuin että onnittelut ensimmäisen (tupla)haasteen kirjoittamisesta! :D

Onnitteleva,
Nagini
>>17.4.2018<<

Nimi: Hiekkamyrsky

13.04.2018 17:35
Rakas päiväkirjani, osa 1

Rakas päiväkirja,
Tänään oli aivan hirveä päivä, olihan muutenkin epäonnenpäivä, 13 perjantai. Ei se kovin pahalta kuulosta heti ensisilmällä, mutta kun sen kokee, tietää jo ensi hetkestä mitä ollaan tekemässä. Ensinnäkin koulussa kaikki ei mennyt niinkuin olisin halunnut. Ei niin tietenkään voi koskaan käydä, mutta niinkuin ylempänä sanoin, älä katso tätä sillä silmällä.
Tänään oli kouluviikon lyhyin päivä. Mitä muka lyhyimpänä päivänä voi niin kauheata tapahtua? On ensimmäinen kysymys päässäsi, usko pois. Mutta minäpä kerron, kuinka on näreet.
Opettaja sanoo: ottakaa ympäristöopin kirjanne esille! Mutta minulla ei tietenkään ole ympänkirjaa pulpetissa, joten menen hakemaan sen toisesta päästä luokkaa. Okei, mikä tässä sitten mättää? No, pojat ovat maailman ärsyttävimpiä otuksia, usko pois. Voisi luulla niitä alieneiksi, jotka tulevat ufolla kouluun ja hävittävät matikankirjan heti lukuvuoden ensimmäisellä tunnilla. Olen kokenut tämän tunteen monta kertaa, joten olen aivan varma, että tämä on ainakin 50% totta. Ellei ole sitten jopa 51%.
Mutta kuitenkin, aiheeseen. (Tiedäthän sinä, rakas päiväkirjani, edellisistä merkinnöistäni, kuinka pitkäksi tämä juttu menee, mutta sille en tietenkään voi mitään. Itse asiassa ympäristöopin opettajalle käy ihan samoin. Karjantuotannosta päädytään opettajan lapsuuteen ja Atlantin valtamerestä siiamilaisiin kaksosiin ja niin edelleen.) Tänään siis on 13 perjantai. Ai niin, taisin mainitakin sen aikaisemmin, mutta kuitenkin, jatketaan. Joten kerrompa miten päiväni meni.
Ensiksi ympäntunnilla meille annettiin niin paljon tehtäviä, ettei minulla ollut aikaa lukemiseen (miten aina käy). Se on ihan hirveän ärsyttävää, kaveriporukoissa puhutaan #sosad -jutusta. Tämä on juuri oikea esimerkki siihen!
Liikuntaa meillä on juuri ne viimeiset kaksi tuntia. Ulkoliikunta on ihan #toobad. Jep, en keksinyt hyvää nimitystä, joten laitoin TOP 5- hästäg-listoilla olevan hästägin, josta puhutaan paljon maailman tylsimmällä tunnilla, eli historiantunnilla. Siellä ainoa toiminta on tämä: hästäg toobad siellä ja hästäg toobad täällä. Historianope pulputtaa luokan edessä eikä huomaa nukahtaneita oppilaita, jotka valuttavan kuolaa jo ihan muutenkin likaisille pulpeteille. Mutta poikkesin taas aiheesta, joten palataan siihen.
Ulkona on loskakeli, eikä opettaja jaksa liata liian puhtaita vaatteitaan, joten hän passittaa meidät juoksemaan kylmässä salissa. Tietenkin hänen pitää karjua jokaiselle meidän luokan törpölle, joka leikkii matoa varastossa, mutta mieluiten tämä eikä vaatteiden likaus. Kuulostan varmaan ajatustenlukijalta, mutta niin se vain on. Ja kai sinulle sopii, rakas päiväkirjani, että kutsun luokamme törppöjä ja muita poikia yhteisnimellä, alienit? No, kaipa sinulle sopii. Eli, Alienit kiljuu ja huutaa open äänen päälle. Okei, ei se heti kuulosta niin pahalta, mutta kerran jouduimme kirjoittamaan lauseita äikänvihkoihimme, koska liikunta oli opelle niin “raskasta”. Joo joo, en minä häntä usko, vaikka pitäisikin. Minullehan se ei ole moksikaan.
Ja palataan taas aiheeseen. Opettaja jakoi meidät neljään ryhmään. Minun ryhmäni oli kaikista neljästä huonoin. Jouduin joukon extra-alienien kanssa yhteistyöhön. Arvaa, miten se sujui? Eli maailman törpöin ryhmä, maailman törpöin päivä, mitä voisi vielä toivoa? No vaikka sen, että ruokana on jotain yököttävää mönjää ja sitten sen, että löysin kirjastosta täydellisen kirjan, jota en voinut lainata koska kirjastokorttini on yhdestä tai toisesta syystä huitsin nevadassa. Joten… hei hei, täydellinen kirja!
Kotona taas… en kehtaa edes sanoa. Kaikki menee väärinpäin, ihan miten päin sen tekisi. Nyt on sen saman vanhan lauseen paikka:
Niin tai näin, aina väärin päin! Se pätee myös tähän päivään, jos sitä haluaa sanoa epäonnenpäiväksi eikä onnenpäiväksi. Minulla ei taida juurikaan olla onnenpäivää. Ja se on tietty sairaan ärsyttävää. En tiedä, sanon nykyään koko ajan sanan ‘sairaan’. Joo, tiedän. Se kuulostaa maailman oudoimmalta asialta, mutta niin se vain on.
Oho, kello on jo reilusti yli sallitun ajan, joten minun täytyy mennä tästä yöpuulle. Mutta hetki, kerron vielä yhden asian, ainoa juttu jossa onnistuin oli se, kun tiesin, mikä näistä on Yö-yhtyeen kappale:
A) Eläimen tytär
B) Oraakkelin sisko
C) Ihmisen poika
D) Maahisten veli
Vastasin viipymättä C, koska olen fanittanut melkein koko elämäni Yötä. Olin tehnyt joskus kauan sitten esitelmän siitä koulussa.
Mutta mistä tuo kysymys? Kysyt varmasti heti. No minäpä vastaan. Oletan, että olet kuullut Haluatko miljonääriksi? -televisio-ohjelmasta. No, siitä on tehty KIRJA! Se olikin se täydellinen kirja, josta aiemmin kerroinkin. Niin katselin kysymyksiä ja yritin vastata niihin. Yhtäkään en tiennyt, mutta yritin vain arvata. Noin 60% oli oikein, toiset vastaukset taas menivät päin mäntyä.
Ohhoh, katselin just kelloa ja huomasin, että olen pulputtanut tässä jo yli tunnin. Äiti rupee varmasti rageen kohta, joten minun on pakko nyt painua pehkuihin, mutta nähdään huomenna!

//päätin kirjoittaa tämmösen epäonnenpäivän kunniaksi :-D
Ja P.S. Jatkoa tulee!

Vastaus:

Olipas hauska aihe tällä tarinalla. Tai no, hauska ja hauska, eihän epäonnenpäivä oikein ole hauska :'D Päiväkirjatyylisten tarinoiden lukeminen on kuitenkin mukavaa vaihtelua, ja kiva päästä lukemaan tällaistakin. Muutama kohta oli kuitenkin hieman hämmentävä. Tarinan alussa tuli vastaan lause, 'ei se kovin pahalta kuulosta heti ensisilmällä'. Jäin miettimään, että voiko jokin asia kuulostaa pahalta heti ensisilmällä. Lisäksi silloin, kun päiväkirjaa kirjoittava henkilö lähti hakemaan ympäristöopin kirjaa toisesta päästä luokkaa, siinä ei tapahtunut mitään kummallista, vaikka niin kerrottiin. Paikoin tarina oli myös hieman sekavaa, mutta kun kyse oli päiväkirjatyylisestä tekstistä, ymmärrän sen. Silmiini sattui myös muutamia kieliopillisia virheitä:
Alienit kiljuu -> alienit kiljuvat
Se on tietty -> se on tietysti
Äiti rupee -> äiti alkaa
Muita virheitä en tainnut löytää. Jään odottelemaan jälleen jatkoa, jos aiot sellaista kirjoittaa!

Ensisilmällä kuulostava,
Nagini
>>17.4.2018<<

Nimi: Hiekkamyrsky

12.04.2018 19:54
HERKIMMÄT HUOMIO! Teksti on yhdestä kohdasta pikkasen raakaa. Luku omalla vastuulla!

Kosto

luku 3

"...Ymmärrätkö, että opettajalle keljuileminen on kiellettyä?" Jälki-istunto oli sujunut hyvin tylsästi. Piti vain vastata 'kyllä' joka kysymykseen. Hyvin tylsää, eikö?
Yhtäkkiä opettaja näytti vajonneen ajauksiin.
"Aa! Nyt tiedän!" hän sanoi. Opettaja hivutti kätensä taskuun. Hän kaiveli sitä. Sitten hän kokeili toista taskua. Lopulta opettaja kaiveli vimmatusti jokaista taskuaan.
"No voihan -. Unohdin avaimet", hän sanoi viimein.
*Hähhähhää!* Olin piilottanut opettajan avaimet heti tunnin alussa. Opettaja oli kompastunut ja kaatunut. Samalla avaimet olivat pudonneet opettajan taskusta lattialle, kahden metrin päähän. Minä olin ottanut ne ennen kuin kukaan oli huomannut ja laittanut ne taskuuni. Heti, kun kaikki olivat lähteneet kotiin, minä pyysin lupaa vessaan. Opettaja oli halunnut tulla mukaani, etten olisi taas häippässyt kotiin. Vessassa minä olin heittänyt avaimet vessanpönttöön ihan kuin olisin ollut kakalla. Sitten olin ottanut vessapaperia ja laittanut avaimien päälle pönttöön. Lopuksi olin vetänyt vessanpöntön ja "pessyt" käteni.
Täydellistä!
"Sinä" hän osoitti minuun "olet täällä ETKÄ LÄHDE MINNEKKÄÄN!" Hänen äänensä muuttui karjunnaksi.
"Aha." Tämän kuultuaan opettaja muuttui punaiseksi kuin tomaatti. Hän ei pystynyt vihaltaan puhua, saatikka karjua. Tulipunaisena vieläkin hän lähti luokasta ja paiskoi oven kiinni. Minä katselin luokan taululle.
*Joutaisi kaatopaikalle koko roska*, ajattelin. Yhtäkkiä joku melkein pysäytti sydämeni.
Se oli pisto. Nyt pisto tuli ihan sydämen ytimestä.
*Auh auh auh...* vaikeroin mielessäni. Olisin voinut kiljuakin, mutta en sallinut sitä. Se kuuluisi varmasti naapuriluokkaan ja herättäisi kiinnostusta.
Seuraava pisto oli niin kova, että se tuntui kuin joku olisi viiltänyt puukolla sydämeeni aukon. Tuntui, kuin aukosta virtaisi punainen puro. Nyt minä kiljaisin tuskasta. Siinä samassa veren pysäyttävä kylmä aalto halkaisi sydämeni kahtia.
"Etkö ole vieläkään ymmärtänyt?" Tällä kertaa ääni ei enää ollut kimeä ja ontto, vaan matala ja kylmä. Äänen kylmyys pysäytti verenkiertoni ja sydämeni. En pystynyt enää liikkumaankaan.
"Rakkaimpasi rakastavat sinua. Rakkaimpasi auttavat sinua. Rakkaimpasi ylipäätään pitävät sinusta." Kylmää kylmempi ääni piti pienen tauon, jonka jälkeen jatkoi, "Mutta sinä aiheutat heille tuskaa. Tuskaa, jota et voisi ikimaailmassa hyvittää." Ääni pysähtyi hetkeksi. Eteeni tuli ikkuna. Ei mikä tahansa ikkuna, vaan tutun talon ikkuna. Kyseessä oli Amandan talo.
*Haha, Läski Peruna.* Salama halkaisi heti kalloni.
*Sääli, sääli, sääli...* mielessäni soi tuo oudon kuuloinen sana.
"Katso eteenpäin!" ääni käski. Suuntasin ajatukseni taas valkoisen talon ikkunaan. Ikkuna avautui itsestään. Sängyssä istui surullisen näköinen tyttö. Amanda. Katsoin tarkemmin näkyä. Amandan kasvot olivat murheelliset. Poskilla loistivat
kyynelvanat. Amanda piti käsissään valokuvaa, jolla oli kultaiset kehykset. Reunoissa oli pieniä sahalaitaisia kuvioita. Täydellinen rakkaalle henkilölle. Kuvassa hymyili nainen. Sillä oli päällä kudottu keltainen mekko, jossa oli punaisia pilkkuja siellä täällä. Henkilö oli selvästi Amandan äiti.
"Tiedätkö, mitä tarkoittaa, kun läheinen kuolee?" aavemainen ääni kysyi. Odottamatta vastausta, se jatkoi:
"Et. Se tarkoittaa sitä, ettet enää näe häntä. Koskaan." Nyt minä tajusin, että aiheutin Amandalle lisää surullisuutta. Mahassani tuntui outo tunne, jota en ole koskaan tuntenut. Tunne, kun mahasi on ontto, ja samoin myös mielesi.
Se ei ole surua, vaikka onttous huokuu kylmää.
Se ei ollut vihaa, ei läheskään, vaikka suonet ovat kuumat.
Se oli sääliä. Sääli. Outo sana minulle. Se, sääli, tuntui mahanpohjassa hirveältä. Toivo, kuin haluasi auttaa, mutta ei voi millään. Ei millään keinolla. Ei rahalla, ei anteliaisuudella eikä muullakaan. Vai...voiko? Sen kysymyksen miettiminen sai äänen taas puhumaan.
"Tämä ei parannu rahalla. Tuskinpa sitä edes miettimään. Se ei parannu millään tavaralla eikä muullakaan. Se parantuu vain yhdellä tavalla. Ystävyydellä." Ystävyys. Sana, jonka olen kuullut viimeksi päiväkodissa. Se sana, ystävyys, sai mahani väärinpäin. En tiedä miksi. En edes halunnutkaan tietää.
"Sukella ajatuksiin, uppoudu muistoihin." ääni sanoi. Matkasimme kauas kaukaisuuteen. Minua alkoi huimata. Miten tämä päättyisi? Värien sekamelska pyöri ympärilläni kuin karuselli. Sitten päädyin johonkin outoon juttuun. Muistoon.
'Kävelen koulun pihaan. Löydän Matildan. Sanon "Hei Matilda". Matilda nyökkää ja kysyy minulta teinkö läksyt. Vastaan kyllä. Tietenkin tein läksyt! Käännyn ympäri ja huomaan ikuisen kiusankappaleen. Ei taas! Mietin. Hyypiö tuli lähemmäs minua ja sanoi: "Hei Kaveri!" hyvin ivallisesti ja vetää minua paidanhelmasta. Siitä repeää rusetti. Hän ottaa rusetin ja heittää sen puskaan. Hän juoksee pois paikalta. Rusettini! Se oli viimeinen muistoni äidistä...
Hän oli kutonut villalangasta rusetin ja kiinnittänyt sen paitaani. Nyt se lepäsi piikkupusikossa. Ehkei kaikki ole vielä mennyttä? Juoksen puskalle ja ketselen rusetin perään. Siellä se makaa repaleisena ja likaisena. Kyynel vieri poskelleni. Itku tuntui kuin rusettina kurkussa.'
Suru valtasi minut. Olin jo unohtanut, miltä se tuntuu.
"Ymmärrätkö nyt, mitä teet?" ääni kysyi. Hetken hiljaisuuden jälkeen ääni käski:
"Vastaa!"
"K-k-kyllä"
"Tämä ei ole jälki-istunto, jossa pitää vastata aina kyllä. Sinä tiedät, ettet ymmärtänyt. Tiedän sen."
"Ö-ö-m-mistä s-sinä ti-tiedät?" kysyin heiveröisellä äänellä.
"Koska olen omatuntosi", ääni vastasi.

//Hehee, vaihteeks tämmönen jatko :-)

Vastaus:

Jäipäs tämä luku jännään paikkaan! Tässä tapahtui myös vaikka ja mitä, ja jään jälleen innolla odottamaan jatkoa.
Bongasin tekstistä kuitenkin muutaman virhekohdan. Kohdassa, jossa käytit preesensiä, oli eksynyt muutama imperfektissä oleva verbi. Lisäksi päähenkilön sydämen pysähtyminen kesken tarinan aiheuttui hieman hämmennystä. Kuoliko hahmo, vai oliko kohdassa kyse vain sydämen pysähdyksen tunteesta? Paikoitellen teksti oli myös hieman töksähtelevää ja sitä olisi saanut sujuvammaksi yhdistämällä lauseita pidemmiksi virkkeiksi.

Bongari,
Nagini
>>17.4.2018<<

Nimi: Tikru

10.04.2018 00:28
/Ajattelin heivata tän vanhan kirjoitukseni huvikseni tänne, jonka alunperin kirjoitin koulua varten. Houp ya laik ith/

Palavien kuninkaiden hauta

Palavien kuninkaiden hauta


Shera seisoi keskellä telttaa hermostuneena, korvat nykien pään päällä. Hänen takanaan Xarquid tuprautteli vähän väliä kuonostaan mustaa savua, mikä oli tehnyt ilmsta vaikeasti hengitettävää. Mustanvioletti lohikäärme oli yhtä hermostunut kuin Shera odotellessaan paikoillaan, mitä pöydän toisella puolella seisovalla kapteeni Apophiksellä oli sanottavanaan. Ainakin mustaturkkinen kissa mulkoili heitä karvat pystyssä ja valkoiset hampaat välkkyen. Välillä kapteenin katse osui teltan avatulla seinällä seisovaan kahteen vartijaan, jotka hermostuksissaan yrittivät olla välittämättä valtavasta lohikäärmeen päästä, joka heidän välissään tiiraili teltan sisäpuolisia tapahtumia.
Shera vaihtoi tuskallisesti asentoa ja vilkaisi taakseen. Lohikäärmeen violetin väriset silmät kääntyivät hetkeksi häneen. Tai pikemminkin vain sen toinen silmä, sillä se ei olisi kunnolla muuten nähnyt mitä tapahtui, tai kuullut Apophiksen valituksia.
Shera kävi mielessään lyhyesti kertauksen kanssa asioita jotka olivat tapahtuneet ennen kuin he olivat palanneet Xarquidin kanssa takaisin leiriin. Hän oli eilen illalla, vielä ennen kuin kirkashohde oli laskenut ja hopeankiilto noussut, käynyt Xarquidin kanssa - koska lohikäärme oli halunnut, ei hän muuten olisi lähtenyt - kolmen vuoren päässä sijaitsevalla Nauravien luolien putouksilla. Se oli paikka, jossa muinaiset lohikäärmeet olivat tuhansia hopeankiillon kiertoja sitten pesineet. Nyt luolat olivat tyhjillään, lukuunottamatta munien sirpeleita sekä puhtaiksi kaluttuja valkoisia luita. Putoukset sijaitsivat luolissa, mistä vesimassa tippui monen lohikäärmeen korkeudelta alas noissa luolissa sijaitseviin lampiin, ja ajelehti sitten luolien lävitse, kunnes jälleen tippui alhaalla sijaitsevaan Oremurean laaksoon.
Shera ei juuri paikasta pitänyt, eikä hän muutenkaan korkeista paikoista välittänyt, mutta näköala Nauravien luolien suuaukolta oli näkemisen arvoinen, varsinkin jos osui paikalle ennen kirkashohteen laskua tai hopeankiillon nousua.
Oremurean laakso oli vuorien ympäröimä. Niiden vuorien, joiden yli ei pystynyt lentämään ja joiden rinteillä oli metreittäin lunta. Ne kohosivat vieläkin korkeammalle, missä luntakaan ei enää satanut. Laakso niiden juuressa oli niihin verrattuna pieni, mutta silti tarpeeksi suuri kokonaiselle laumalle lohikäärmeitä. Nauravista luolista tuleva vesi putosi alas, tasanteelle jolla oli kupin muotoinen suuri kuoppa, mistä se jälleen putosi samanlaiselle ja niin edelleen, kunnes vesi laski alas laaksoon. Se loi kiemurtelevan hopeanhohtoisen nauhan laakson poikki kaukaisuuteen kadoten välillä metsikköihin tai korkean ruohon sekaan. Tasangolla vaelsivat villiksi muuttuneet lampaat, jotka näyttivät pieniltä pilviltä niiden kulkiessa yhtenäisissä laumoissa, puikkelehtien heinikon lävitse. Samoin tasangolla vaelsivat sarvipäiset peuraeläimet ja joitain muita omituisuuksia, mitä Shera ei ollut koskaan nähnyt. Oremurean laakso oli joka tapauksessa hieno näky, kun kirkashohde nousi vuorten välistä ja antoi paisteensa levitä joka puolelle.
Shera ei juuri ollut arvioinut, kuinka kauan heiltä menisi paluumatkaan takaisin leiriin, johon ainakin puolet heidän kaupunkinsa väestä oli ahtautunut sen jälkeen, kun he olivat joutuneet jättämään sen sodan melskeeseen. Se oli tämän sodan alettua vasta kuudes kaupunkihyökkäys Slomzeanin valtakunnalta heidän valtakuntaansa vastaan. Vaikka Shaaqindin valtakunta oli Slomzeania jonkinverran pienempi, sen yhtenäisyys oli hyvä. Se olikin yksi Shaaqindin voittopuolia tällä hetkellä. Slomzeanin valloitusyritys oli hidastunut ja hyökkäysten kesto oli usein myös lyhentynyt, mutta sodalle itselleen tuskin tulisi hetkeen näkymään loppua.
Shera havahdutti itsensä takaisin nykyhetkeen. Hän yskäisi ja heilautti kättään suunsa edessä yrittäen saada happea. Sakea savu oli täyttänyt teltan koko sisuksen.
"Xar, me tukehdumme", Shera sanoi ja sai melkein yskänpuuskan, jonka onnistui onneksi estämään. Hän kuuli lohikäärmeen valmistelevan murahduta, joka kumpuili sen rinnassa, mutta se vetäytyi pois ja paljasti leirin heidän takanaan. Savu tulvahti teltasta ulos, ja Xarquid otti pari askelta taaksepäin. Maa järähti sen alla saaden pienet kivet pomppimaan. Khae-mimen vartijat teltan avatulla seinällä vetäisivät helpottuneina henkeä, ennen kuin kumpikin sai yskänpuuskan, joka hetken kuluttua laantui.
Xarquidin ympärillä ja takana levittäytyivät eriväriset teltat. Osan katolta kohosi lippuja, jotka kertoivat eri asemista kaupunkilaisten keskuudessa. Lähimpänä oli sepän paja ja joitakin kaupunkilaisten telttoja sekä ruokateltta, josta leijaili vastapaistetun leivän tuoksu. Sen ympärillä pyöri hermostuneena joitakin eläimiä, joista oli tarkoitus tehdä tämän päivän tai huomisen ruokaa.
Kapteeni Apophis murahti. Hänen viiksikarvansa heilahtelivat ärsyyntyneesti ja musta, piiskamainen häntä halkoi ilmaa hänen takanaan. Shera itse ei henkilökohtaisesti juuri ollut miehen ylin ystävä, mutta kai he tulivat jotenkin toimeen, varsinkin, koska Shera oli tyttö ja lohikäärmeratsastaja, sekä yksi niistä harvoista, joiden piti toimia rauhan- ja järjestyksenvalvojina ympäri maailmaa ja valtakuntaa.
Tosin tällä hetkellä se ei juuri onnistunut. Ellei hän sitten toiminut Shaaqindissä asuvien kansojen yhteisenä lähettiläänä. Pohjoisessa vuorten lomassa asuivat kääpiörodut, nuo pienet eläimet, jotka välittivät mieluummin vain omista asioistaan sekä jalokivistä. He eivät lohikäärmeistä juuri pitäneet, mutta silti kunnioittivat niitä. Ja sitten olivat sirot. Nuo siropiirteiset eläimet ja muut otukset, jotka olivat kääpiöiden tavoin vetäytyneet omiin oloihinsa metsien ja vuorten vehreään siimekseen jonnekin itään ja länteen. He kuitenkin kunnioittivat lohikäärmeitä enemmän kuin kääpiöt. Shera ei vielä ollut käynyt kummankaan kotomailla ja epäili tulisiko koskaan käymään, jos taistelussa sattuisi tapahtumaan jotain ikävää.
Shera puristi tassunsa yhteen selän takana. Tai ainakin hän yritti. Tiukka, punertava puku esti häntä saamasta niitä kokonaan yhteen, joten hän tyytyi raapimaan kynsiään yhteen.
"Henget varjelkoon, ratsastaja-Shera", Apophis ärähti ja mulkoili häntä häntä kädet puuskassa ja pitkät viikset heiluen. "Lähteä nyt tuolla lailla keskellä yötä Nauraville luolille ja vielä tärkeimmän lohikäärmeemme kanssa! Kuvitella, jos olisit joku muu, saattaisinkin karkottaa sinut siitä hyvästä, että aiheutit meille tarpeetonta huolta ja vaivaa ja ties mitä muuta. Mitä jos vihollinen olisi hyökännyt kimppuumme sinä aikana, kun sinä huitelet lohikäärmeinesi jossain muualla, kun me muut yritämme puolustautua?"
Sheran vaaleanruskeat korvat painuivat luimuun päätä vasten. Hän ajatteli Apophiksen hieman liioittelevan, mutta toinen puoli hänestä piti sanoja järkevinä. Xarquid oli tällä hetkellä heidän ainut lohikäärmeensä, joka kestäisi taistelussa pitkään ja oli lisäksi tarpeeksi suurikokoinen. Muut lohikäärmet olivat tuskin puolia siitä mitä se oli, eikä niillä ollut ratsastajaa. Pääasiassa nuo pienemmät lohikäärmeet kantoivat, mitä pystyivät, eli useimmiten tavaraa. Satulaa niille ei voinut tehdä, ja siihen olisi tarvinnut vuorilohikäärmeen nahkaa. Tuota harmaan lohikäärmeen, vuorilohikäärmeen, nahkaa, joka toimi hyvin satulan ja sitä pitelevien narujen ja valjaiden pohjana, pysyi lohikäärmeen selässä paikoillaan eikä mennyt rikki kun hankasi lohikäärmeen suomuja vasten. Esimerkiksi tavallinen nahka olisi napsahtanut rikki heti käsittelyssä kun se oli asetettu Xarquidin teräviä suomuja vasten. Shera piti itsekin varansa ja yritti olla painamatta käsiään liian kovaa lohikäärmeen suomuja vasten, ettei olisi viiltänyt itseään verille.
Xarquid oli kumartunut takaisin teltan oven viereen ja sihisi hampaidensa välistä. Sherasta tuo sihinä kuulosti krokotiililtä. Toisaalta, olivathan kummatkin matelijoita ja jossakin suhteessa melko samanlaisia. Paksu, suojaava nahka sekä vahvat ja suuret leuat. Tosin osa lohikäärmeistä osasi syöstä tulta, mikä oli aika iso ero joissa uiskentelevaan harmaanvihreään matelijaan.
Apophis ja vartijat hätkähtivät. Ruokateltan luota alkoi kuulua kotkotusta ja kaakatusta ja muita eläimellisiä ääniä, kun teuraseläimet aistivat ärsyyntyneen lohikäärmeen vihan.
Shera keikkui kantapäillään eikä uskaltanut kääntyä. Hän kuitenkin tunsi takanaan lohikäärmeen tasaisen hengityksen ja toivoi hartaasti, että Xar ei tekisi mitään tyhmää. Toisaalta, ei kukaan uskaltanut väittää vastaan kahdenkymmen metrin pituiselle lohikäärmeelle, joka sai nielaistua lehmänkin kokonaisena.
Shera melkein kaatui, kun lohikäärme tuuppasi häntä kuonollaan.
"Minulla on näklä", Xar valitti. Shera katsoi hetken lohikäärmettään ja näki itsensä heijastuvan sen epätoivoisesta silmästä. Shera käänsi päänsä kapteeni Apophikseen, joka seisoi jäykkänä pöydän toisella puolella. Kun musta kissa pysyi paikoillaan eikä tehnyt elettäkään, Xarquid paljasti hampaansa ja alkoi murista. Se herätti kapteenin.
"Heti, heti", Apophis murahti ja viittoi toiselle vartijalle. Tummaturkkinen koira pinkaisi haarniska kilisten kohti ruokatelttaan, missä eläinten äänet kuuuivat yhä kovina. Musta lohikäärme vetäytyi pois ja Shera näki vilahduksen vartijasta joka hävisi ruokateltan suuntaan. Hän itse asteli kapteenin teltasta helpottuneena ulos, hieman mutaiselle pihalle, mutta arvasi, ettei tämä vielä jäänyt tähän. Hän katseli ylöspäin, kohti Xarin päätä joka kohosi korkealle telttojen yläpuolelle, kun se kiihkeästi katseli ruokateltalle. Hetken päästä se laskeutui vatsalleen ja tunki kuononsa Sheran käsiin.
"Tuletko sinä?" Xarin silmät loistivat innostuneesti. Shera hymyili pienesti.
"No jos välttämättä tahdot, mutta minulla ei juuri nyt ole kovin nälkä", Shera vastasi ja asteli lohikäärmeen jalan luo, mistä hän kiipesi paikoilleen niskan taitteessa sijaitsevaan satulan kohtaan missä ei ollut piikkejä. Shera kiinnitti jalkansa tiukasti satulassa oleviin lenkkeihin kiinni ja kietaisi sitten käpälänsä tiukasti satulaan, koska Xarilla ei juuri nyt ollut valjaita joista hän olisi voinut pitää kiinni. Xar veti etujaloillaan siipensä kyljistä, vähän samalla tavoin kuin liito-oravalla. Ne olivat tummanvioletit, hieman repaleiset ja niissä oli valkoisia, pieniä pisteitä kuin yötaivas. Siipien etureunoja pitkin kulki luinen siivenosa josta Xar piti kiinni. Lohikäärme levitti siipensä ja hyppäsi ilmaan niitä kiivaasti heiluttaen. Xarquid kohosi hetkessä korkealle leirin yläpuolelle ja Shera piti hermostuksissaan kiinni satulasta niin kovaa kuin pystyi.
"Xar ei mitään pitkää lenkkiä!" Shera huusi tuulen ja siipien jylinän yli. "Sinulla ei ole valjaita!" hän toivoi, että lohikäärme kuulisi ja tajuaisi mitä hän tarkoitti. Välillä se näet tahtoi olla kuulematta, tai sitten käsittämättä. Shera oletti sen kuulleen, silä musta lohikäärme päästi suustaan karjaisun, joka säikäytti varmasti kaikki leirissä olijat. Shera ehti nostaa käpälänsä korvilleen, sen verran kova tuo karjaisu oli hänen korviinsa.
Hetken kuluttua lohikäärme kaartoi hitaasti alas ja levitti siipensä täyteen mittaan hidastaakseen laskeutumista. Xarquid tömähti pehmeästi kuivahkoon maahan leirin reunalle, vaikka lähellä olevat teltat hieman heilahtivatkin. Xarquid päästi nahkaisista siivistään irti ja veti ne kiinni laskeutuen samalla makaamaan maahan. Shera irrotti jaloissaan olevat silmukat ja hyppeli varovasti alas Xarin etujalkaa pitkin.
"Xar, seuraavan kerran saat lentää yksin ja minä kävelen. En viitsisi noin lyhyttä lenkkiä varten kiinnittää ja irrottaa valjaita koko ajan", Shera nurisi ja silmäili lohikäärmettään. Xar laski päänsä ja vartalonsa alas kierähtäen selälleen jalat koukussa. Sheran oli pakko kikattaa. Lohikäärme näytti niin huvittavalta yrittäen anoa anteeksiantoa hänen kokoiseltaan.
"Olkoon, mutta pääset kyllä pesulle ruuan jälkeen", Shera käänsi korviaan, kun kuuli juoksuaskelia leirin suunnasta. Hetken kuluttua näkyviin ilmestyi harmaaturkkinen kissa jonka tumma viitta heilui tuulessa ja paljasti alla olevan sotapuvun. Kun tuo tuli lähemmäs, Shera erotti otsassa loistavan hopeamerkin, tuon käpälän jäljen jonka maagit saivat valmistuttuaan koulutuksestaan. Tavallisesti se oli piilossa hupun alla, mutta nyt se oli näkyvissä, kun ilmavirta oli kiskaissut hupun pois kissan päästä. Shera tunnisti tulijan vasta sitten, kun tuo oli melkein hänen luonaan.
"Hemmetti sentään, Shera", Ra ärisi ja hieraisi otsaansa. "Sain juosta koko leirin poikki, kun sinä käärmeinesi jo painelitte tänne", Xar päästi kuonostaan tuhahduksen, sitä seurasi tupsahdus savua. "Ja Apophis käski minut sinua vahtimaan."
Shera heilautti korviaan ärtyneenä.
"En minä ole mikään vauva jota tarvitsee vahtia. Xar tässä on!" Shera murisi ja heilautti kättään lohikäärmeeseen päin. Xar nosti varautuneena päätään.
"Se tässä halusi luolille lähteä, en minä."
"Ja miksi suostuit?"
Shera säpsähti. Ra'alla ei tavallisesti ollut taipumus arvostella hänen tai kenenkään muunkaan tekemisiä, mutta toisaalta nyt tilanne oli toinen. Shera sihisi hetken ja tuhahti.
"En ole valmis päätymään lohikäärmeen makupalaksi", hän tyytyi vastaamaan ja paineli Xarin toiselle puolelle ja istahti kädet puuskassa maahan. Xarquid vaihtoi hieman asentoa ja vilkaisi häntä toisella ametistinvärisellä silmällään. Shera vetäisi asunsa pitkiä hihoja ympärilleen ja nojautui lohikäärmeen pehmeitä, tummanvioletteja vatsasuomuja vasten. Ra epäröi, kunnes asteli hänen luokseen ja istahti maahan. Hän laski kainalossaan pitelemänsä kypärän maahan ja katseli maahan. Shera ei jaksanut kiinnittää hänen sen enempää huomiota kuin nyt, ja tyytyi seuraamaan sivusilmällä mitä tuo puuhasi.
Ra nosti käpäliinsä multaa, kieräytti niitä käsissään sen verran että se mureni ja pysäytti sen magialla ilmaan. Hän toisti saman kunnes heidän keskellään leijaili lähes täydellisen pyöreä, pieni mutapallo. Samalla kun hän piteli toisella kädellään ja magialla palloa ilmassa, Ra nosti kosteutta maanpinnalle. Shera heilautti korviaan uteliaana. Ra nosti vedet pallon ympärille ja lausui jotain kummallista, mistä Shera ei saanut selvää. Vesi imeytyi palloon eikä muuttanut sitä miksikään. Ra nosti lisää vettä, kietoi sen pallon ympärille ja toisti sanat. Hän teki niin monta kertaa, kunnes mullan alta alkoi kimaltaa valkeaa ainetta kuin lunta. Vielä kerran Ra nosti vettä, ja pallon ympärille kietoutunut vesi jähmettyi tällä kertaa pallon pinnalle eikä imeytynyt sen sisälle niinkuin aiemmin. Se jäi vaaleansinisen hohtoisena, jään värisenä, pinnalle kimaltelemaan.
Ra piteli palloa käsissään. Shera kallisti uteliaana päätään ja otti pallon käsiinsä. Se oli lasin tuntuinen, melko kylmä ja liukas.
"Jaha. Ja mikä tämä on?" Shera kurtisti kulmiaan ja pyöritteli palloa käsissään.
"Rúbi."
"Aha. Mikä se on?"
Ra näytti melko huvittuneelle, mutta vastasi kuitenkin Sheralle joka silmäili epäluuloisesti käsissään pyörivää palloa.
"Vähän kuin yövalo. Kun pidät sen kirkashohteen valossa päivällä, se hohtaa yöllä. Melko kätevä jos aiot vaikka lukea jotain", Ra selitti ja katseli häntä. Shera tajusi, että hän odotti mielipidettä.
"Ihan kiva", Shera virnisti. Hän käänsi katseensa Xarquidiin joka mussutti tyytyväisenä sille tuotua lehmää. Se käänsi katseensa Sheraan, kun huomasi hänen tuijottavan. Xar silmäili arvioivasti palloa ja kaarsi kaulaansa lähemmäs, kunnes se oli etujalkansa kohdalla ja käänsi päätään katsoen sitä oikealla silmällään. Oli melko hiljaista, kun lohikäärme tuijotti hiljaisena palloa. Sen silmä kapeni arvioivasti hetkeksi ennen kuin se tuhahti.
"Eihän tuota edes näe", lohikäärme totesi, jolloin Shera tirskahti ja puhkesi kikatukseen. Hetken kuluttua hän lopetti ja silmäili taas palloa käsissään.
Tuuli kieppui tasangolla ja heitti ilmaan satunnaisia lehtiä joita kasvoi lähistöllä kiemurtelevan joen varrella. Heidän oikealla puolellaan kohosivat vuoret jotka kätkivät jonnekin sisälleen Oremurean laakson ja Nauravien luolien putoukset. Vasemmalla puolella kiemurteli kilometrin leveä Akommjoki. Sen reunalla kasvoi joitakin palmupuita, ennen kuin aavikko avautui kaukana sen toisella puolella. Shera oli erottavinaan kaukaisuudessa pyramidien huippuja, mutta ei ollut täysin varma. Xarquid hänen vieressään hymähti, haukotteli ja kietoutui heidän ympärilleen. Toinen sen nahkaisista siivistä levittäytyi teltan tavoin heidän päälleen.
Shera taputteli sormellaan pallon pintaa. Kun musta siipi laskeutui heidän ylleen ja peitti maiseman näkyvistä ja loi pimeän tilan heidän ympärilleen, alkoi rúbipallo hohtaa pienesti. Se ei ollut ehtinyt imeä tarpeeksi kirkashohteen valoa ja välkehtelikin uhkaavasti. Shera toljotti palloa hämmentyneenä ja käänsi katseensa sitten ylös, kun Ra tyrkkäsi häntä.
"Katso."
Shera katsoi ylhäälle lohikäärmeen mustiin siipiin. Valkoiset pilkut hohtivat kuin tähdet yötaivaan tummalla pinnalla. Kirkashohteen valo ulkopuolelta auttoi hieman, mutta ei täysin tunkeutunut siipikalvojen lävitse. Sen verran se kuitenkin onnistui luomaan loisteensa valkoisiin, tähtipilkkujen kohtiin, että ne näyttivät yötaivaalta. Shera nousi seisomaan rúbipallo leijuen kämmeniensä yläpuolella ja tuijotti korvat kääntyillen näkymää ympärillään. Valkoisia tähtipilkkuja yhdistivät satunnaisesti maidonvalkeat juovat jotka kiemurtelivat tehden tähdistä kuvioita. Xarin hengitys hänen takanaan sai siivet hitaasti kohoamaan ja liikkumaan ja melkein näytti siltä, että kuviot liikkuisivat, vaikka ne todellisuudessa pysyivät täysin paikoillaan.
Shera astui askeleen taaksepäin ja törmäsi Xarin pehmeisiin vatsasuomuihin. Hän nosti toista kättään ja silmäili uteliaana tähtipilkkuisia seinämiä ympärillän. Hetken pohdittuaan hän ymmärsi mitä siinä todella oli.
"Ra, tämä on tähtikartta", hän sanoi hämmentyneen innostuneena. Ra 'an korvat kääntyivät uteliaana eteenpäin.
"Tähtikartta? Oletko nyt ihan varma, en tunnista kuin pari kuviota", Ra totesi ja silmäili hänkin siipiä yhtä kummastuneena kuin Shera, joka jo painoi mieleensä niin monia kuvioita kuin vain pystyi ja kääntyili innoissaan ympäriinsä.
"Tiesin Xarin olevan jotenkin omalaatuinen valkoisine pilkkuineen, mutta miten tämä tuli vasta nyt esille?" Shera sanoi ja käänsi katseensa Ra'ahan. Tuon silmät kapenivat hetkeksi, kun hän silmäili ympärilleen.
"Xarquid ei ole kovin vanha, vasta kuusi vuodenaikaa. Ja jos et muista, se on lisäksi muinainen kuningaslohikäärme. Niistähän vain kolme tähän mennessä on suostunut palvelemaan ihmisiä. Sen lisäksi, että ne ovat kauniita, niiden taisteluraivo on yhtä suuri. Olen kyllä kuullut niiden olevan ainuttalaatuaan, mutta..." Ra hiljeni ja mutisi jotain itsekseen ja hetken kuluttua hänen päänsä viereen ilmestyi leijumaan vaalea liekki.
Shera kuunteli häntä sivukorvalla.
"Entä se taru, jonka mukaan ne voivat johdattaa Palavien kuninkaiden haudalle?" Shera kysyi ja kallisti päätään. Hän oli kuullut tarinan Palavien kuninkaiden haudasta usein lapsena. Sen mukaan jossain aavikon keskellä, kuolevaisten ulottumattomissa, lepäsi kolmekymmentäkaksi tuonpuoleisen hallitsevaa kuningasta, joiden hautakammiot paloivat Ikuisessa tulessa. Se esti haudanryöstäjiä yrittämästä ryövätä kuninkaiden hautoja, mutta kukaan aarteenetsijä ei koskaan ollut löytänyt noita hautoja. Joko niitä ei olut olemassa, tai ne olivat muuten vain todella hyvässä piilossa. Ja siinä kohtaa lohikäärmeet tulivat esiin. Sen lisäksi, että Palavat kuninkaat olivat sytyttäneet tulen suojaamaan itseään, sen sanotiin olevan yhden lohikäärmerodun ansiota. Harva lohikäärme osasi syöstä tulta, mutta lähes kaikki osasivat jonkinlaista magiaa. Tässä tapauksessa nämä lohikäärmeet osasivat kumpaakin. Palavat kuninkaat valitsivat kuusi lohikäärmettä joiden rotu oli kuolemassa sukupuuttoon. Lohikäärmeet käyttivät magiaansa ja tultansa sytyttäen kammiot Ikuisiin liekkeihin. Lohikäärmeiden kerrottiin olevan hieman varomattomia, jolloin tuli oli polttanut heidän siipiinsä pieniä reikiä, jolloin ne muistuttivat tähtiä öisella taivaalla, sijainnin Palavien kuninkaiden haudasta.
Ja noita lohikäärmeitä oli alettu kutsua kuningaslohikäärmeiksi. Ja Xar sattui olemaan kuningaslohikäärme. Shera kurtisti kulmiaan. Kovin moni ei uskonut Palavien kuninkaiden haudan olevan totta, joten he eivät olleet kiinnostuneet kuningaslohikäärmeistä pitäen sitä vain niistä keksittynä taruna. Eikä se nyt aivan väärää ollut, olivathan nuo lohikäärmeet aika kauniita toisiin verrattuna. Siro, virtaviivainen ruumis kuin merenelävällä, pitkä häntä jonka päässä oli leveä, purjemainen osuus sekä pitkä kaula, matala ja suippo kettumainen pää.
Mutta mahtoiko Xar itse tietää, mitä salaisuutta se kantoi mukanaan kaikkien näkyvillä? Ja jos tiesi, tiesikö se myös missä Kuninkaiden hauta olisi? Shera raapi pohtivasti korviaan. Hän ei tiennyt oliko tässä maailmassa kuningaslohikäärmeitä paria enempää, mikä oli harmi sen säilyvyyden kannalta. Mutta jos tässä maailmassa ei olisi, olisiko niitä tuonpuoleisessa? Shera hätkähti kun Ra napautti hänen olkapäätään.
"Se saattaisi käydä järkeen", Ra totesi. "Mutta jos tämä on se kartta joka johdattaa meidät Palavien kuninkaiden haudan luo, miten sitä muka pitäisi tulkita? Ja toiseksi, jos taru on totta ja sattuisimmekin löytämään haudan, mitä me siitä hyötyisimme? Voihan olla, että siellä todela on kultaa ja hopeaa, mutta mitä jalokivet auttaisivat meitä muka tässä sodassa?"
"Mieti nyt", Shera sanoi turhautuneena ja kääntyi kokonaan hänen puoleensa tuuhea häntä heilahtaen. "Jos se todella on olemassa, ei siellä vain, ainakaan toivon mukaan, olisi ainoastaan jalokiviä ja kultaa."
Ra tuijotti häntä pöllämystyneenä ja Shera nteki mieli mäjäyttää poikaa päin kuonoa.
"Ne lohikäärmeet", Shera selvensi ja Ra'an suusta pääsi 'Aa' kun hän näytti tajuavan mitä Shera ajoi takaa.
"Eihän siinä tarussa kerrottu mitä ne lohikäärmeet loppujen lopuksi tekivät. Vain se, että kaksi niistä lähti omille teilleen, mutta mitä lopuille neljälle tapahtui? Kuolivatko ne tuleen? Lähtivätkö ne jonnekin muualle mitä ei kerrottu? Vai jäivätkö ne kenties suojelemaan hautoja jos paikalle todella sattuisi joku yli-innokas aarteenmetsästäjä joka tahtoo putsata nuo haudat?"
"Eli me", Ra sanoi. Shera mulkaisi häntä, mutta toisaalta jos taru todellakin oli totta, he saattaisivat löytää tuon haudan. Ja aiheuttaa jotain mitä ei kuuluisi tapahtua. Hetken oli hiljaista, ja Xarin tasainen hengitys liikutteli sen tähtikuvioisi siipiä.
"Jos hauta olisi olemassa, lähdetään siitä", Ra sanoi rikkoen pohtivan hiljaisuuden. "Me tuskin olisimme ainoat jotka sen perässä ravaisivat."
"Olet oikeassa, jos Khonsuairitis", Khonsuairitis oli Slomzieanin faarao. "Saa tietää, että hänen vastustajansa on kenties keksinyt keinon löytää muinaisen tarun mahtavat aarteet, arvaa vain kuinka paljon porukkaa saamme peräämme", Shera sanoi ja laski rúbipallon käsistään. Sen valo sammui ja jäljelle jäi Ra'an valo hänen päänsä vieressä.
"Jos hän edes uskoo sellaista. Mutta jos se hauta vaikka sattuisi löytymään meidän alueeltamme, hän tuskin vaivautuu lähettämään peräämme mitään armeijaa. Pikemminkin enintään ratsastajan lohikäärmeineen. Ehkä joitan sotureita myös, mutta kun ottaa huomioon tarun kertovan Kuninkaiden haudan sijaitsevan keskellä aavikkoa, Khonsuairitis tuskin aikoo ottaa sitä riskiä, että menettää sotureitaan pelkälle aavikon kuumuudelle kun samaan aikaan yrittää vielä sotia."
Shera tiesi Ra'an sanoissa olevan järkeä ja hän silmäili tähtikarttaa. Hän silmäili sitä pitkään ja Xarquidin siiven alle tuli jälleen hiljaista. Shera ei ollut aivan varma, mutta hän ei osannut kunnolla käytellä miekkaa, saati yrittää taistella sen kanssa. Sotapukua hän oli tottunut kantamaan, mutta harvemmin hän oli taisteluunkaan joutunut, sillä heidän oma faaraonsa, Useret, oli käskenyt hänen pysyä Xarquidin kanssa poissa suurimmista taisteluista. Xar oli melko arvokas taistelussa, ja olisi ikävää menettää se. Shera ei sietänyt ajatellakaan jos hänen lohikäärmeellensä tapahtuisi jotain.
Xarin selkään mahtuisi melko paljon tarvikkeita aavikkoretkeä varten, mutta nekin olivat rajalliset, sillä sen oli kuitenkin päästävä lentoon ja pystyttävä lentämään. Ja vielä, koska lohikäärme oli musta, sen nahka tuli nopeasti melko kuumaksi ja poltti jopa satulan lävitse. Ja satulakin. Shera joutuisi teettämään uuden satulan jotta siihen mahtuisi useampi. Sekä vielä se, että he tarvitsivat niin paljon vuorilohikäärmeen nahkaa, että toivottavasti eivät tappaisi koko lajia sukupuuttoon yrittäessään tehdä Xarille kantokasseja joita sen suomut eivät repisi palasiksi ja niiden sisältö leviäisi maahan kuin vedet rikkoutuneesta ruukusta.
Sheran korvat nykivät hermostuneesti. Kaikista ensimmäiseksi heidän piti selvittää kuinka tämä siivissä oleva kartta oikein mahtoi toimia, jos se ylipäätään oli kartta. Ja vieläpä sellainen, joka todella saataisi johdattaa heidät Palavien kuninkaiden haudalle keskellä aavikon kuumuutta. Kun hän mainitsi asiasta Ra'alle, tuon ilme tuimeni ja hän silmäili ympärillä kaartuvaa öistä näkymää.
"Hyvä kysymys", Ra sanoi ja Shera jätti hänet pähkäilemään karttaa kun itse paineli ulos siiven alta ja asteli Xarin pään luo.
Lohikäärmeen kuonosta tuprahteli savua, kun se hengitti ulos. Se raotti silmäänsä laiskasti kun Shera lähestyi ja räpäytti sitä, niin että kuului pieni naksahdus. Xar katseli hänttä silmä puoliummessa, violetti silmä hohtaen sen alta.
"Mitä tiedät Palavista kuninkaista?" Shera kysyi ja kallisti päätään tiedonhaluisesti. Xar avasi silmänsä kokonaan ja nosti hieman päätään.
"Palavien kuninkaiden hauta?" Xarquid kallisti päätään. Shera katseli lohikäärmettään.
"Se juuri. Mitä kaikkea tiedät siitä?" Xar avasi suunsa haukotukseen, ja melkein napsautti hampaidensa väliin pääskysen joka livahti sen leukojen välistä.
"En juuri mitään ihmeellistä. Tuskin enempää kuin sinäkään. Sen verran, että se on jokin liekehtivä hauta keskellä aavikkoa, ja sellaiset kuningaslohikäärmeet, kuten minä"; Xar ravisteli itseään ylpeänä. "Voivat löytää sen kun seuraavat tähtikarttaa. Minua eivät kiinnosta palavat ruumiit keskellä ei mitään. Miksi se sinua kiinnostaisi?"
Shera katseli hämmentyneenä lohikäärmettään.
"Siksi, että kyseisessä haudassa luultavasti on paljon aarteita ja siksi, että sinä voit löytää en"; hän vastasi ja kateli Xaria joka näytti monella tapaa ei niin kiinnostuneelta kuin hän itse oli.
"Aarteet ja jalokiveet eivät minua juuri kiinnosta, mutta miksi sinä sen haluaisit löytää?" Xarquid silmäili alaspäin. Lohikäärme oli nostanut päänsä ylös korkeuksiin.
"Siksi, että kuningaslohikäärmeiden rotu on luultavasti sammumassa, ja tuossa haudassa saattaisi vielä olla muutama sellainen. Tuskin sinäkään sitä haluaisit?"
Xarin ilme kirkastui lähes välittömästi, kun Shera mainitsi kuningaslohikäärmeet. Se tuhahti ja laski päänsä takaisin alas tuupaten häntä hellästi.
"Olkoon, sait minut vakuuttuneksi tärkeydestäni. Miten me sinne haudalle oikein sitten löydämme?" Xar kallisti päätään ja tuprautti savua kuonostaan.
"Kuinka niin?" Shera ällistyi. "Juurihan sinä itse sanoit osaavasi johdattaa meidät kyseiselle haudalle.
Xar murahti.
"Niin osaankin, tarvitsen vain tähtikartan, mutta en edelleen käsitä mistä minä löydän erityisen tähtikartan, jonka vain kuningalohikäärme voi löytää", Xar sanoi turhautuneena ja laski päänsä maahan. Shera vaihtoi jaloillaan painoa puolelta toiselle.
"Ehkä se, että vain kuningaslohikäärme voi löytää sellaisen kartan on tässä vaiheessa jo tarua. Luulenpa ainakin löytäneeni jonkinlaisen kartan", Shera totesi tyytyväisenä ja hymyili osoittaen lohikäärmeen siipiä. Xar nosti ne välittömästi ylös levälleen ja tarkasteli niitä niin hyvin kuin pystyi.
Ra näytti hämmentyneelä, kun hänen karttansa nousi yläilmoihin hänen päänsä yläpuolelle Xarin pyöriessä ympäri kuin häntäänsä jahtaava koira yrittäessään katsella kunnolla siipiään. Tummanharmaan kissan korvat nytkähtelivät kun hän asteli Sheran luo.
"Taidan alkaa ymmärtää tuota karttaa", hän sanoi ja osoitti lohikäärmeen siipiä. Xarquid ilmeisesti kuuli mitä Ra sanoi, sillä se istahti maahan tanner tömähtäen ja työnsi kuononsa heidän viereensä uteliaan tiedonhaluisena. Sherakin kuunteli uteliaana, tahtoen tietää.
"Nuo tähtikuviot eivät ole samanlaisessa järjestyksessä kuin missä ne ovat taivaalla", Shera ja Xar ehtivät jo pettyä. "Mutta se on samanlainen kuin kauempana etelässä." Ra katseli heitä kahta huvittuneesti. Sheran ilme kirkastui ja Xar heidän vierellään päästi iloisen äännähdyksen.
"Me siis voimme tosiaan löytää Kuninkaiden haudan?" Shera kysyi ja hänen korvansa kääntyivät Ra'ata kohti.
"Asiassa on yksi mutta", Ra sanoi ja silmäili heitä. "Se on toisella puolella maailmaa."
"Niin missä?" Shera ällistyi. Hehän joutuisivat kulkemaan aivan älyttömiä matkoja tuntemattomilla mailla.
Ra pyöräytti silmiään ja toisti varmuudeksi mitä oli sanonut, joten Sheran oli pakko uskoa häntä. Nyt Shera oli vielä hermostuneempi. Ei heitä todellakaan päästettäisi lähtemään. Kapteeni Apophiksen mielestä retki olisi järjenvastainen ja varsinkin tällä hetkellä. Ja vielä heidän tärkeimmällä lohikäärmeellään, mutta toisaalta Xar saattaisi muuttaa hänen mielensä kun hieman uhkailisi paistaa hänet elävältä mikäli hän ei pääsisi käymään kuolleiden Kuninkaiden luona. Tosin Sheraa ei juuri oikeastaan hautarauhan rikkominen juuri innostanut, varsinkin jos Palavien kuninkaiden hauta olisi kirottu. Siitähän ei ollut tietoa, mutta kirottuja he olisivat jos matkalla sattuisi enemmän kuin mitä saattaisi.
"Sinne on pitkä matka ja meidän täytyisi lentää ties kuinka pitkään meren yli, mutta jos..."
"Meidän?" Xar keskeytti Ra'an melko kovaäänisesti. Kummatkin kissat lohikäärmeen edessä hätkähtivät.
"Jos lähdemme, hän tulee mukaan", Shera ilmoitti ja osoitti kynnellään Ra'ata. Xarin silmät kapenivat.
"Hän ei mahdu satulaan."
"Voimme tehdä uuden."
"Mistä saat vuorilohikäärmeen nahkaa?"
"Pitää vain pyytää metsästämään."
"Miksi haluat hänet mukaasi?"
"Tiedät, että lähitaistelutaitoni eivät ole huippuluokkaa."
Xar ei näyttänyt kovin vakuuttuneelta. Lohikäärme silmäili epäluuloisesti kumpaakin. Shera toivoi hartaasti, ettei Xar yrittäisi väittää vastaan. Hänen helpotuksekseen lohikäärme onneksi pysyi hiljaa vaikkakin vaikutti melko vastahakoiselta asian suhteen.
"Olkoon, hän voi tulla mukaan", Xar sanoi ja Ra Sheran vieressä puhkesi iloiseen yhmyyn.
"Mutta ensin, kun aiotte lähteä yhtään mihinkään", Xar sanoi ja silmäili Sheraa.
"Minä tarvitsen pesun."


//Olin liian laiska tarkastamaan tekstiä joten jos siel on jotain aivopieruja niin... well

Vastaus:

Tarinasi pääsi parhaisiin paloihin, onnea! :)

Wow, tässähän oli tekstiä kerrakseen. Ja todellakin pidin siitä! Huomasin heti, että olet kirjoittanut pidempään ja osaat kirjoittaa oikeasti (eikä leikisti niin kuin minä). Tästähän voisi kirjoittaa ihan oikean kirjan (ja minä ainakin lukisin sen)! Ainoa asia mikä hieman hämmensi minua, oli se, etten tiennyt täysin varmasti mitä lajia Shrea ja Ra edustivat :'D Toisaalta, olen tyhäm ja väsynyt joten ei ihme, että tieto likui ohi silmieni.

Tyhäm,
Nagini
>>17.4.2018<<

©2018 Tarinapuu - suntuubi.com